Sosialistumisesta jorpakkoon

Kulunut viikko on ollut täynnä vauhtia ja vaarallisia tilanteita, ihan kirjaimellisesti. Viikon teemaksi on selkeästi noussut sosialistaminen ja sosialistuminen. Kaikki tapaamiset on tietenkin tehty pihamaalla ja karvattomat osanottajat ovat huolehtineet turvaväleistä. Onneksi karvallisten versioiden ei tällaisista asioista tarvitse huolehtia.

Lauantaina kävimme tervehtimässä Armaksen kolmevuotiasta puolisiskoa, heillä on sama ihanainen äiti. Pihamaalla sammaleet vain lensivät, kun nelikko kirmasi vaaroja kaihtamatta. Samassa seurueessa karvasiskon kanssa asustaa kaksin kappalein karvattomia serkkutyttöjä. Nämä nuoret neidot ovat varsinkin Uskon mieleen, heitä tulee tervehtiä espanjalaiseen tapaan tulisesti suudellen. Tällä kertaa karvattomat neidot taisivat olla sen verran pahasti Armaksen lumoissa, että Uskon piti vielä enemmän muistuttaa heille olemassa olostaan.

Sunnuntaina vuorossa oli tavata kaikki kasvattiyksikön samaan aikaan kotiutuneet jengiläiset. Kasvattijengiläisten jatkoelämän sijoituskohteet osuivat onnekkaasti melkoisen pienelle säteelle, joten kaikkien oli helppo tulla erään jengiläisen kerhotilojen aidatulle alueelle temmeltämään. On ihmeellistä, kuinka kahdessa viikossa pennuista on kasvanut jo selkeästi koiraksi tunnistettavia olentoja. Meno ja meininki oli melkoista härvellystä. Armas rellesti omassa roolissaan jengikuninkaana. Oli selkeästi mukava palata siihen rooliin suuren maailman todellisuuden jälkeen. Armas nautti kaikin tassuin, rinnoin ja hännänpäin. Voi kuinka olikaan mukavaa, kun nurin saikin laittaa vain oman painoisen kaverin eikä tarvinnut yrittää saada hievahtamaan neljä kertaa painavampaa aikuista kaveria. Armas puri kavereita naamaan, nappasi turkista kiinni ja löi kaverin päätä auton oveen. Lisäksi hän pahoinpiteli pihamaalla kasvaneet koivuntaimenet, jotka vasta muutama vuosi aiemmin olivat ottaneet ensimmäiset kasvupyrähdyksensä kohti aurinkoa. Sen verran uskaliasta ja hurjapäistä porukkaa muiden jengiläiset kuitenkin tuntuvat olevan, että ei lopullisesti vielä onnistuttu pelottamaan muita pois, vaan Armas sopi vielä erikseen veljensä kanssa painitreffit.

Eräs viikon kommellus, josta en ole kovin ylpeä, oikein kutsuu kirjoittamaan itsestään. Ehkä Vuoden Pomo – komitean tuomarit näkevät tunnustukseni ja palkitsevat minut tällä kunnialla. Kävimme päiväkävelyllä järven rannassa. Aurinko paistoi, pakkasilma ja hyvä mieli. Siihen oli oiva lisä kaunis maisema. Heti kun aurinkoiset ja lämpimät kelit kesän jäljiltä väistyvät, väistyvät myös rannalla olevat ihmiset. Tällöin me, omasta rauhasta, hiljaisuudesta ja luonnon kauneudesta nauttivat, pääsemme nauttimaan luontoäidin kauneimmista maisemista ja tuulen vireestä. Olipa minulla pienimuotoinen taka-ajatus napsaista jengiläisistä kuviakin.

Kävelimme rauhalliseen niemenkärkeen, jossa saatoimme olla vain keskenämme. Ehdin muutaman kuvan napsaista ennenkuin Usko suuntasi erään kiven päälle seisomaan. Yllätykseksi tuo kivi oli melkeinpä päältä lähtien jään peitossa ja Usko alkoi uhkaavasti liukua kohti vedenpintaa. Tämä ei periaatteessa ole mitenkään yllättävää, sillä hänellä on tapana joutua vähintään haastaviin tilanteisiin aika ajoin, vedestä hänet on naarattu ylös lukemattomia kertoja. Uskon elämän filosofiana on aina ollut teot ennen ajattelua tai minkään tasoista turvallisuusmäärittelyä ja -suunnitelmaa. Hivuttauduin kiven reunalle, jotta näin Uskon avun tarpeen. Hänellä ei selkeästikään ylettäneet jalat pohjaan, vaan hän sai hädin tuskin etutassunsa nostettua takaisin kivelle. Jouduin kurottamaan kiveltä pitkälle, jotta sain etujalkojen takaa kiinni. Tunsin, että olin juuri sillä hilkulla, että pystyin pitämään painopisteeni kivellä ja auttaa samalla Uskoa. Olin niin keskittynyt tähän turhankin tuttuun pelastusoperaatioon, että unohdin kokonaan Armaksen. Hän ei tietenkään seurannut Oivan esimerkkiä pysyä fiksusti hieman syrjässä, vaan tuli katsomaan meidän puuhastelua. Ja ennen kun huomasin mitä oli tapahtumassa, oli Armas matkalla kiveltä järveen.

Nappasin Uskon vauhdilla rannalle ja muutaman sekunnin ajaksi kurkkuuni nousi pala ja pelko, että uppoaako pentu. Onneksi kuitenkaan kylmä ei pelästyttänyt pentua vaan vaistonvaraisesti Armas otti uintiliikkeitä, toki pois päin rannasta. Armas ehti muutaman metrin päähän, kunnes korvat palautuivat kylmästä sokista ja pentu kääntyi minua kohden. Tässä vaiheessa tiesin, etten mitenkään saisi häntä kuivin jaloin rantaan, vaan heitin avaimet, kännykän ja hihnat rannalle ja seurasin kahden koiran esimerkkiä ja valuin kiveltä veteen. Onneksi jalkani ylsivät pohjaan, vettä oli silti melkein vyötäisiin asti. Nappasin Armaksesta kiinni ja työnsin turvallisesti rannalle. Järveen jäi siis enää minä. Minulla ei ollut ketään, joka olisi minut vetänyt tai työntänyt rantaan. Kaikki kolme koiraa tuijottavat kiven päältä touhujani, eikä heidän avunannostaan varmasti olisi tullut muuta kuin lisää märkiä jengiläisiä järvessä. Vilkuilin vaihtoehtoni ja päädyin kahlaamaan kymmenisen metriä tasaisemmalle rannalle. Kun olin päässyt ylös vedestä huomasin Oivan katselevan edelleen tyrmistyneenä jengin blondijaoston toimia. Usko selkeästi oli vähän kylmissään ja Armas oli siirtynyt pureskelemaan oksia. Ei siis onneksi henkisiä traumoja tästä tapauksesta. Suurimmat traumat ja väliaikaiset vammat koki lähinnä minun itsetuntoni. Lähdimme talsimaan kohti autoa, kolme neljästä vettä tippuen. Kotona painuimme peiton alle lämmittelemään ja mielessäni totesin, ettei enää ikinä noin hölmöjä pomon päähänpistoja. Ei ainakaan ennen seuraavaa kertaa.

Alun alkujaanhan tämän postauksen tarkoitus oli keskittyä sosiaalisiin kanssakäymisiin, mutta tahaton jäinen luisuminen sivupolulle sekoitti suunnitelmat. Kuitenkin jatkaisin mielelläni tuota ajatusta sosiaalisista tilanteista.

Aikanaan minua rakennettaessa keskityttiin muihin osiin enemmän, joten palikat olivat käyneet vähiin siinä vaiheessa kun aivojeni etulohkoon olisi pitänyt löytää täytettä. Näin ollen sosiaaliset tilanteet saavat aivoni väsymään, enkä mielelläni ihmisjoukoissa tai melussa viihdy. Kuitenkin nautin saada käydä lyhyitä mielenkiintoisia keskusteluja ihmisten kanssa. Kutsun näitä tapas-keskusteluiksi, näin osuvasti espanjalaisittan.

Tapas voidaan nauttia oluen tai viinin kyytipoikana tai ulkona ihan kuiviltaan. Se on juuri suun kokoinen annos, joka riittää yksinään täydellisesti. Tapas ei vaadi mitään etukäteen eikä johdattele mihinkään tulevaan. Täydellinen tapas-keskustelu onkin hetkeen heitetty lyhyt kohtaaminen, jonka jälkeen nämä sielut eivät enää toisiaan välttämättä kohtaa. Nämä kohtaamiset ovat mieltä kauankin lämmittäviä ja siksi tuntuvat sopivilta tähän hetkeen, kun luut ja ytimet ovat vielä hieman kohmeessa. Tässä muutamia mieleenpainuneita tapas-keskusteluita perrojengin ajoilta.

***

Kaupungin keskustan reunamalla kerrostalon rappukäytävästä astuu ulos kiinteistönhoitajan vaatteisiin pukeutunut mies. Meidät huomatessaan vitivalkoinen hymy leviää korvasta korvaan:

– Hey. Your dog has rastat! Did you do that yourself? Did you put him rastat? I’ve rastat, too. Look! That’s so funny! The dog has rastat! So funny! Fantastic!

Kerron miehelle, että rastat ovat ihan rotumääritelmä, mutta se ei miestä estä ihailemasta. Hymy tarttuu minuun, koska en koskaan ollut nähnyt ketään niin avoimesti ilahtuneena Uskon kampauksesta.

-Have a good day!

Näin mies päätti lyhyen keskustelun ja loppupäiväni todella oli hyvä.

***

Lapsi istuu keinussa äitinsä antaessa vauhtia: ”Äiti, kato kato, ihanoita koiria. Äiti, äiti. Äiti! Kato! Ihanoita koiria. Kato äiti! Ihanoita koiria!”

***

Olemme ensimmäistä kertaa kolmen jengiläisen kanssa enemmän ihmisten ilmoilla, kun vastaantuleva alakoululainen lapsi kysyy saako koiria silittää.

-Mitkä niiden nimet on?

-Usko, Oiva ja Armas.

-Mutta kuka niistä on tyttö?

-Ei kukaan. Kaikki on poikia.

-Eikä! Ei voi olla. Eihän kaikki voi olla poikia. Jonkun täytyy olla tyttö.

-Kyllä ne kaikki on poikia.

-Voi ei. Meidän äiti sanoo, että onneksi mä olen tyttö, että se ei olisi mitenkään pärjännyt kolmen pojan kanssa. Äiti sanoo, että varmasti hajoaisi palasiksi, jos kolmea poikaa pitäisi kasvattaa. Mun pitää kertoa äitille, että siellä puistossa oli kolme poikaa eikä yhtään tyttöä. Ja ettei se ihminen ollut vielä mihinkään hajonnut palasiksi.

***

Välillä sitä on täytynyt itsekin aloittaa keskusteluita. Tämä tapahtuu keskellä metsää, jolloin voi olettaa, että vastakeskustelijana toiminut hieman vanhempi rouva on kohtaamisesta vähintään ihmeissään.

– Anteeksi rouva. Voisittekohan te heittää palloa minun koiralle.

– Anteeksi mitä? Olen täällä vain mustikoita poimimassa, en mitään sen ihmeempää. Sitten tuo koira ilmaantui tuohon.

-Niin katsokaas, kun hän harjoittelee pelastuskoiratoimintaa ja hänen mielestään te vaikutatte ihmiseltä, joka on eksyksissä.

-En minä eksyksissä ole. Minä olen mustikassa.

-Ymmärrän ymmärrän, mutta ymmärrättehän, että koira ei täysin voi tietää, että milloin joku on eksyksissä ja koska ei. Seuraavalla kerralla kyseessä saattaa olla oikeasti eksyksissä oleva ihminen. En missään nimessä haluaisi, että koira silloin jättää ihmisen löytämättä.

-No, anna se pallo sitten.

***

Alle kouluikäinen lapsi kävelee käsi isän kädessä vastaan. Poika aloittaa jo kaukaa pienen lapsen heleän kikattavan naurun. Jokin tilanteessa on niin hauskaa, että koko keho hytkyy kikatuksen voimasta. Hän kikattaa koko matkan, kunnes pääsemme heistä ohi ja vasta sitten hän kertoo isälleen kikatuksen säestämänä: ”Isi, huomasitko? Tuolla koiralla oli laitettu kiharoita sen häntään.” Ja kikatus jatkuu niin kauan kun onnistun kuulemaan.

***

Maalaismarkkinoilla tapahtunutta. Tämä tapahtuu Turussa, jos se nyt selittäisi jotakin.

– Äiti, äiti. Tuolla on lampaita. Äiti, tuolla on joku tuonut lampaita. Ne on tuolla hihnassa.

Alakouluikäinen lapsi ilmaantuu eteemme.

-Moi, minkälaisia lampaita nämä ovat? kysyy lapsi aloittaen silittämään molempia tasapuolisesti.

-Nämä ovat koiria, ei lampaita

-Onko nämä tyttöjä vai poikia?

-Poikia nämä ovat.

-No, mutta onko nämä sitten pässejä?

-Ei, kun nämä ovat koiria. Espanjanvesikoiria.

Äiti huutaa lastaan luokseen, joka lähteekin. Ehdin kuulla kertomuksesta vain pienen osan:

-Äiti, ne ei ollutkaan lampaita. Ne oli espanjalaisia pässejä. Mä silitin niitä pässejä.

***

Paljon tulee niitä kohtaamisia, joissa selkeästi elämän kolhineet ihmiset pysähtyvät kohdalle. He kysyvät korkeintaan muutamia kysymyksiä, mutta pääasiassa kertovat omasta elämästään: omista edesmenneistä lemmikeistään tai lapsistaan ja heidän lemmikeistään. Tällaiset tapas-kohtaamiset ovat niitä simppeleitä, mutta klassisen maukkaita. On riisuttu pois kaikki ylimääräiset tilpehöörit ja kohdataan ilman mitään kiemuroita. Koirat kyllä tunnistavat koiran ja erittäin mielellään käyvät näiden ihmisten rapsuteltaviksi.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: