Tarvitaan koko jengi kasvattamaan pentu

Nyt on takana jokaisen koiranomistajan unelmaviikko. Pomo toki toivoi lomalta paluulta pehmeää laskua arkeen. Senhän kohtalo ja ylemmät voimat nähtävästi jengille soi, mutta en ehkä itse ajatellut, että sitä pehmeää tulisi taivaan täydeltä aivan niin paljon. Seuraavalla kerralla tulee olla ehkä hieman tarkempi siinä, mitä toivoo.

Viikko on sisältänyt ääriolosuhteita ja niiden kanssa eläminen on välillä ollut hikistäkin puuhaa. Joka päivä on täytynyt rakentaa strategia päivän toimiin uudestaan. Onneksi jengiläiset ovat suhteellisen joustavaa porukkaa. Työnjako Armaksen hoidon ja kasvatuksen kanssa on ollut normaaliolosuhteissa seuraava: Usko hoitaa Armaksen kanssa leikkimisen ja painimisen sisätiloissa. He näyttävät kuin kahdelta mursulta, jotka molemmat suu auki koettavat syödä toistensa päitä tai jalkoja. Tämä toiminta on höystetty mursumaisella haukunnan ja uikutuksen välimuodolla, jota korostetaan röhkimisellä. Oivan tehtävänä on ollut juoksuttaa pentua aina pihamaalla. En tiedä kumpi on enemmän onneissaan juoksu- ja tutkimuskaverista, mutta molemmilla näyttää onnellisia hetkiä riittävän. Nämä hetket jäivät tällä viikolla aika vähiin, joten energia, joka vapautettiin aiemmin ulos, pakkautui sisään. Valehtelematta sillä energialla olisi varmasti lämmittänyt koko kaupunginosan talot näillä kovilla pakkasilla. Kissallakin on oma roolinsa pennun kasvatuksessa. Hänellä on enemmän auktoriteettinen kasvatustapa, mutta usein heidät saattaa aamuyön tunteina löytää sohvalta kyljellään makaamasta, jossa he vuorotellen läiskivät toisiaan tassulla päähän.

Tällä viikolla, kun jokaisella on ollut enemmän sisällä kulutettavaa energiaa, työnjako on ollut enemmänkin seuraavan kaltaista: Usko, Oiva ja pomo osallistuvat Armaksen kanssa lelujen kuljetukseen keskelle olohuoneen lattiaa. Armas valitsee haluaako tehdä lelun kanssa vetoleikkejä Oivan vai pomon kanssa. Useimmiten Oivan kanssa, mutta siten, että hän silti istuu pomon sylissä. Usko heittelee itsekseen omaa lelua, toki välillä käy muristen työntämässä lelun Armaksen naaman eteen ja yrittää saada Armasta tekemään vetoleikkiä itsensä kanssa. Usko vain on valtakunnan huonoin vetoleikeissä, sillä vaihtoehtoina on se, että Usko luovuttaa heti tai sitten päättääkin, ettei halua taistella ja riuhtasee lelun itselleen. Pomo yrittää selvitä kaikkien kolmen kanssa lattialla ja samalla kuunnella kokousta, jos siellä käsiteltäisiin jotain pomoon liittyvää. Kun pomon täytyy jatkaa töitä intensiivisemmin siirtyvät Usko ja Oiva levolle. Tällöin Armas tunkeutuu sohvan alle ja painii kissan kanssa siellä. Sohva vain hyppelehtii ja sohvalla olijat saavat omituisia tökkäyksiä takapuoleensa. Yhden tai kaksi päivää tällaista energian sisälle pakkaantumista ja siellä vapautumista kestää huumorilla, mutta loppuviikosta pomon olotila sai lähinnä epätoivoisia piireteitä.

Viikosta on kuitenkin selvitty rakkaudella ja järjestelyillä, mutta odotan innolla, että pakkanen lauhtuisi hieman ja lumentulo muuttuisi vain kohtalaiseksi, jotta ulkoilu olisi koko porukalle mukavaa ajanvietettä. Tällä viikolla on tämän mukavuuden kanssa esiintynyt hieman haasteita. Esittelen seuraavaksi ihan perinteiseen päiväkirjatyyliin, miten tämän viikon lenkit ovat sujuneet.

Maanantai:

Voi vitsi miten ihanaa, että maahan on satanut ihan kunnolla lunta. Nyt kuulkaas karvaiset jengiläiset, me lähdetään työpäivän päätteeksi kunnolla lenkille. Vähän on lunta toki tullut, mutta mennään nyt silti käymään tuolla pellolla kävelyllä. Ihan vaan tätä yhtä reunaa pitkin, ei missään nimessä kierretä koko peltoa. Ai jahas. Viime viikolla taisin kirjoittaa jotain teittömien ja poluttomien alueiden kävelyn ihanuudesta. Nyt otan tuon sanomiseni takaisin. Täällähän alkaa olla jo sen verran paljon lunta, että tämä käy ihan kunnon jumpasta. Ja jaahas. Armas ja Oiva sitten päättivät alkaa kerätä itseensä lunta. No, ehkä tämä toimii kunnon lihasjumpasta. Ainakin Armas saadaan väsytetyksi tällä lenkillä.

Niin joo. Olisi voinut tietenkin muistaa, että kun rämpii tänne pellon toiselle kulmalle, niin täältähän täytyy myös päästä pois. Eipä se järki näköjään tänään oikein toimi, kun koko ajan suuntapisteenä oli vain tämä pellon reuna. Eihän tähän voi jäädä. Nyt kun tässä koko jengi törötetään, niin vaihtoehtoina on rämpiä samaa reittiä pois tai sitten tuota niityllä kulkevaa polkua pitkin takaisin auratuille teille. Niin, tai siis sana polku saattaa olla aika vakavasti yliliioiteltu ilmaisu. Se on tuo pätkä tuossa, missä on noin kolme senttiä vähemmän lunta kuin muualla. Mutta ei meillä oikein muuta vaihtoehtoa ole. Lähdetään tarpomaan. Ja sitten olisi tämä ojan ylitys. Menkää pojat varovasti, kun siellä on se puinen silta ojan pohjalla, että ette satuta itseänne. Pääseekö Armas? Ai jaha, ei pääse. On vähän näköjään noita lumipaakkuja. No, pomo tulee pönkäämään takapuolesta. Ja noin hienosti se pomo itse jätti astumatta siihen puusillalle ja lumpsahti melkeinpä spagaattiasentoon toinen jalka syvällä ojan pohjassa ja toinen siinä, mihin sen ojanrinteeseen jätinkin. Pönkäänpä nyt kuitenkin ensin tuon Armaan tuosta pois, jotta pääsen itse sen jälkeen työstämään omaa ylösnousemustani. No eihän se pentu kykene enää edes nostamaan tassujaan tuon muutaman sentin reunan ylitse, kun on kerännyt niin paljon lunta itseensä.

Onneksi kukaan ei ollut katsomassa yritystäni vääntäytyä mielenkiintoisesta asennostani johonkin hieman tutumpaan, samalla, kun yritin saada Armaksen takaisin polulle. Lopulta tässä kuitenkin ilman Pekka Niskaa tai hinauspalveluita selvittiin ja pääsimme jopa rämpimään pyörätielle. Puli-Usko ehkä eniten tuosta lenkistä nautti, sillä lyhyeen karvaan ei juurikaan lunta tarttunut. Toinen oli tilanne pitkäkarvaisten versioiden kanssa.

Tilanne oli lähinnä tragikoominen. Koominen sen takia, että itse pomona olin saattanut noin vatipäisen ajatuksen peltolenkistä edes keksiä. Traaginen sen vuoksi, että Armas oli aivan naatti lisäpainon tuomista haasteista eikä Oivakaan nyt mitenkään kepeästi enää loikkinut. Hitaasti, mutta varmasti hivuttauduimme viimeisen muutaman sadan metrin matkan takaisin kotiin, jossa viimeiseksi haasteeksi nousi se, että miten ihmeessä ikinä tulen näitä kahta saamaan sulamaan.

Tiistai:

No niin. Tänään sitten tulee lunta. Ja tuulee. No, eipä siinä muuta kuin hihnat ja tarvittavat muut vaatteet päälle ja pihalle. Jahas. Oven eteen on kasautunut niin paljon lunta, että täytyy ihan hartiavoimin työntää ovea auki. Päästiinpäs ulos. Eipä olekaan mitenkään aurattu teitä. Seisoskelen hetken portailla ja suunnittelen miten suoritamme ulkoilun. Olemme olleet nyt kolme sekuntia pihalla ja koirat ovat ottaneet kaksi askelta. Miten ja minkä fysiikan lain mukaan tuota lunta voi silti olla kertynyt noin paljon kaikkiin koiriin? Juuri eilisestä kuivatteluoperaatiosta selvitty. Koirat katsovat epäilevästi pomoon, ihan niinkuin tämä sää olisi nyt jonkunkaltainen vitsi. Tai että pomo olisi säästä vastuussa. Valitettavasti ja onneksi en ole.

Kävelemme autotietä pitkin, kunnes lähestyvä auto pakottaa meidät siirtymään penkan yli pyörätien puolelle. Astun penkkaan ja lumen määrä jälleen kerran yllättää minut. Usko ja Oiva selviävät ylityksestä minua ennen, mutta lopulta minäkin suoriudun tehtävästäni kunnialla. Ainoastaan koiranpentu on kadoksissa. Lähden seuraamaan talutushihnaa ja lopulta sieltä keskeltä hankea onnistun kaivamaan Armaksen esiin.

Usko alkaa ontumaan. Pysäytän koko porukan ja tarkistan jalkapohjat. Poistan ison luminokareen. Valmistaudun jatkamaan matkaa. Tässä vaiheessa kuitenkin Armas on päättänyt muiluttaa Oivaa ja he ovat onnistuneet sotkeutumaan hihnoissaan pahasti. Selvitän heidät ja lähdemme jatkamaan matkaa. Oiva lopettaa liikkumisen ja nostaa tassun ylös. Tiedän, että hänelläkin on nyt jalkapohjassa lumipaakku. Ryhdyn irroittelemaan sitä. Valmistaudun jatkamaan matkaa, mutta tällä välillä Armas on päättänyt muiluttaa Uskoa ja he ovat naruissa sekaisin. Selvitän heidät ja pyyhkäisen otsalleni nousseen hien. Vilkaisen taakseni. Olemme päässeet kotipihasta eteenpäin alle 50 metriä. Tästä tulee vielä pitkä lenkki, siis ajallisesti ja henkisesti. Matkallisesti tyydymme vain tarpeiden toimittamisen mittaiseen lenkkiin.

Kotiovella teen arvion, kuinka paljon lunta on tällä kertaa kantautumassa sisään. Vastaus on paljon. Jokainen koira käskytetään seisomaan kuraeteisessä, kunnes osa lumesta on sulanut. Lopulta kuivaan pyyhkeellä kaverit sekä poistan jalkapohjissa olevat lumipaakut. Tämä operaatio kokonaisuudessaan kestää omasta mielestäni ihan kohtuuttoman kauan. Lumi on pureutunut käkkärän sisälle kiinni. Sen verran pitkään kuivauksen kanssa puuhastelin, että kun vesilasin kanssa istahdin sohvalle hieman keräämään henkeä ja kuivattelemaan hikeä, on Armas odottamassa jo takapihan ovella pääsyä ulos. Ja täysin sama kuivatusoperaatio pääsee alkamaan uudelleen.

Keskiviikko:

Lunta. Edelleen ei ole aurattu, mutta onneksi joku sentään on pyörätiellä jo kävellyt. Uskolla on tassun pohjassa pahkoja, ne pitää irroittaa. Oivalla on jalkapohjissa pahkoja, ne pitää irroittaa. Hihnat pitää selvittää. Kulkeminen onnistuu vain jonomuodostelmassa ja Armas tekee äkkipysähdyksiä, jolloin koko jono pakkautuu yhdeksi kasaksi. Kakkapaikkaa on vaikea löytää. Isommat suoriutuvat siitä hyvin, mutta Armas päättää tehdä kakat keskelle pyörätietä. Vastaan tulee koululaisia. Kaikki joutuvat odottaa. Tästä selvitty. Enää pissan kanssa ongelmat. Eilen Armas oppi, että jos hän nousee kiveä vasten seisomaan molemmilla etutassuillaan, niin hän onnistuu pissaamaan haluamallaan tavalla lumesta huolimatta. Tällä kertaa hän koettaa sitä pyörätien reunaa vasten. Tämä on edelleen pehmeää lunta, joten säikähtänyt pentu pitää kaivaa lumihangesta. Samalla Usko taasen jo ontuu, joten ei muuta kuin lumen poistoon jalkapohjasta. Sillä välin Oiva ja Armas ovat saaneet itsensä lisäksi minut solmuun, koska ovat polulla kiertäneet minut eri puolilta. Selvitän hihnat ja matka jatkuu. Oivalta nousee tassu ylös lumipahkan merkiksi. Minulla nousee tatti otsaan ketutuksen merkiksi.

Torstai:

Jes. Ei sada enää lunta. Ja tietkin on aurattu. Miten ihanaa päästä kävelemään hyvä aamulenkki. Ihana natiseva lumi jalkojen alla. Kuinka ihana onkaan kulkea lenkki, jossa pääsee eteenpäin liikkumaan. Kuinka paljon koiratkin tästä nauttivat! Iltapäivällä paistaa aurinko, niin tehdään lounastunnilla iltapäiväkävely ja illalla sitten pidempi lenkki. Tämä hyvä suunnitelma toteutuu ihan hyvin päivälenkkiin asti. Tällöin pakkanen on kiristymässä auringon paisteesta huolimatta melkoisen kylmäksi, joten pikaisesti nappaan perhepotretin tältä viikolta. Kylmä alkaa pureskella varsinkin isompien varpaita.

Vaikka lumisade on loppunut, niin lumentulo sisälle ei ole loppunut. Suurin lumentuoja on nyt Armas, joka takapihalla käydessään tuo lunta sisään. Päädyin ratkaisuun, että luon takapihalta lumet, jotta pennulla on siellä mukava olla ja mennä. Loin lumet melkein koko pihasta, jotta on varmasti tilaa kulkea. Myönnän, että kesken lumen lappaamisen mieleeni juolahti ajatus omasta hulluudestani. Miksi ihmeessä minä luon lunta nurmikolta pois? Kuitenkin kun näin Armaksen ilahtuneen ilmeen laajentuneesta pihapiiristä, niin se kaikki kannatti. Ja lumia ei tarvitse enää pyyhkiä pojasta pois jokaisen pissan jälkeen. Pentuun on varmasti tekovaiheessa lorahtanut jotain arktisille alueille tarkoitettua öljyä tai vaihtoehtoisesti hitusesti jääkarhun geenejä, sillä tuo pyöri -25 asteessa onneissaan pihalla pitkän pätkän. Ja sisään tuli pakotettuna kutsusta, ei omasta pyynnöstään.

Illalla lähdimme normaalisti iltalenkille, mutta pakkanen oli kiristynyt niin kovaksi, että kahden vanhemman jalat alkoivat jäätyä. Sain siis aina muutaman minuutin välein jotain noista kahdeksasta tassusta lämmitellä, jotta saattoivat jatkaa tallusteluaan. Uskolla on vielä toisessa takajalassa proteesi polven kohdalla ja tämä tuntuu olevan äärimmäisen ilkeän tuntuinen pakkasessa. Näin ollen tassujen lisäksi piti hieroa hieman tuota polvea lämpimämmäksi. Löytyisiköhän jostain polvien lämmittäjiä koirille? Uskon haasteena on se, että jo tuo mantteli on inhottava päällä ja se on aina pientä taistelua pukea. Kylpytakki päällä ei suostu edes liikkumaan. Näin ollen luulen, että jotain pitkähihaista pukua on melkein turha mennä tuon kanssa edes kokeilemaan. Pitää toki harkita, jos näitä näin kylmiä jaksoja edelleen tulee.

Ja joka kerta jonkun tassun lämmityksen jälkeen, Armas oli saanut jotenkin itsensä sekaisin hihnoihin, jolloin nämä solmut piti hoitaa ennen kuin matka saattoi jatkua. Sääennusteen mukaisesti sunnuntaihin asti jatkuvat sen verran kovat pakkaset, että meidän ulkoilut näyttävät sinne asti pysyvän muutamissa 10-15 minuutin mittaisissa kävelyissä. Energiaa tulee siis sisätiloissa riittämään.

Perjantai:

Nyt on kuulkaas pienet setämiehet sellainen tilanne, että pakkanen nyt näyttää hitusen lauhtuvan iltaa kohden. Aamupissalla käytiin kymmenisen minuuttia, joista kuusi meni isompien miesten tassujen lämmittelyyn ja Uskon polven hieromiseen. Saatiin kuitenkin tarpeet tehtyä ja hieman linkuttaen päästiin turvallisesti sisään. Niin, paitsi Armas, joka tahtoi takapihalle edelleen. Mutta nyt illalla kaivetaan vihdoin perromobiili tuolta lumen keskeltä ja käydään hakemassa jääkaappiin täytettä ja sitä ennen jossain vähän juoksentelemassa. Olette karvakorvat olleet niin kauan ihan vaan lyhyillä lenkeillä, että varmaan juoksupöksyt ja juoksukengät olisi kiva viritellä taas päälle.

Mitäs hemmettiä. Tämähän avaa vain kuljettajan puoleisen oven. Napsutellaans tätä avainta nyt hieman enemmän. No niin. Aukesihan se takarontti. Kaksi nuorinta sinne sisään. Vanhin saa nyt tulla turvavöihin etupenkille, kun mikään muu ovi ei näköjään vieläkään aukea. No niin, nyt löytyi autolle sellainen parkkipaikka, missä voidaan olla se parikymmentä minuuttia, mikä olisi tarkoitus käyttää iltapäivälenkkeilyyn. No, voi perhana. Eihän tämä takaluukku enää aukea. Ei auta avaimen rämpyttäminen. Mitäs nyt? No, järki sanoo, että tämä on vain jäässä. Ajan tuonne Prisman parkkihalliin ja käyn siellä kaupassa ja toivottavasti auto on siinä vaiheessa sula. Sormet, varpaat ja jalat ristiin. Hiukset onkin jo ristissä, kun näköjään tänään unohtunut nekin kammata.

Aukea. Aukea. Aukea. Ei persus. Ei tämä vaan aukea. Mitäs nyt? Armas ilmoittaa, että nyt aletaan pikkuhiljaa käymään taistelua siitä, kumpi antaa ensiksi periksi: auton jäätynyt lukitus vaiko Armaksen perärööri. Ei auta muuta kuin avata täällä parkkihallissa takaovien ikkunat, jotka onneksi toimivat, ja pistää Uskon häkki kasaan, jotta saan takapenkin kaadettua ja nuorimmaiset sitä reittiä pois.

Turvallisesti, mutta vauhdilla nyt kotipihaan. En todellakaan enää minnekään muualle parkkeeraa autoa koirat kyydissä. On nyt ihan tarpeeksi seikkailua tälle päivälle. Koeta Armas ja perärööri kestää. Jes. Kotipiha. Parkkeeraanpa auton nyt tähän ja lähden puuhastelemaan operaatiota Pelastakaa karvaperrot. Kokeilenpa ensin, että aukeaako ovet nyt. No, hitsiläinen. Sekä takaovet että takarontti aukeavat. Kaikki koirat hihnoihin, pienelle tassunkestävälle lenkille ja sitten sisään. Sisään, peiton alle ja katsomaan telkkaria loppuillaksi. Vielä pissalenkillä en onneksi tiennyt sitä, että netti oli kaatunut ja saisin vielä senkin kanssa hyvän tovin puuhastella, ennen kun television saisin näkymään.

Jospa ensi viikolla edes asteen verran helpompaa ja muutaman asteen verran lämpimämpää. Nauttisin hetkistä, jolloin perässäni ei kulkisi perrojuna, jossa kaikilla osallisilla olisi joku aarre mukanaan, jonka pomolle haluaisivat näyttää. Odotan sitä, että pääsemme nauttimaan ihanasta talvesta ulkona pitkään ja hartaasti liikkuen. Ehkäpä tänä vuonna saadaan järviin sellaiset jäät, että siellä uskaltaa liikkua. Näistä unelmoiden on pomon nyt aika siirtyä perronjunan aarteiden ihasteluun.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: