Harmaita pilviä

Kulunut viikko on pitänyt sisällään paljon hyvää, mutta lopulta tunnelma kuitenkin tästä jää hieman alavireiseksi. Kokeilen kuitenkin taiteilla tästä sellaisen sämpylämallisen kirjoituksen, jonkalaista viljeltiin runsaasti varsinkin kriisinhallinnan opinnoissani. Itse pidin sitä tapaa omaan suuhuni sopimattomana, sillä negatiivisen asian kääriminen positiiviseen kuoreen ei tee siitä negatiivisesta yhtään parempaa. Katsotaan, jos tämän kirjoituksen myötä kuitenkin edellisen lauseeni joutuisin toteamaan virheelliseksi. Eli aloitetaan hyvällä sämpylänpuolikkaalla, väliin heitetään se alakuloinen pihvi ja lopetellaan sitten taas positiiviseen sämpylän pohjapalaan.

Sämpylän ensimmäinen puolisko menee näin: saavutimme jonkin kaltaisen virstanpylvään Armaksen kanssa, sillä pentupanta kävi tällä viikolla auttamattomasti liian pieneksi. Oivalle aikanani ostin pentuuden ja aikuisuuden välimastoon sopivan välipannan, joka lahjoitettiin lainaksi karvaiselle serkkutytölle. Serkku on siitä jo muutama vuosi sitten yli kasvanut, joten järjestimme jengille päiväretken tuota pantaa noutamaan. Serkkujen kotona kävi melkoinen kopse ja rytinä, kun yhteensä neljä koiraa, muutama aikuinen ja muutama karvaton serkkutyttö pyörivät eteisessä. Pyörremyrsky puhkui täydellä teholla heti, kun kaulapannat saatiin irroitettua. Armas kiisi kohti lelukoria riuhtoen ja heitellen kaikki lelut pitkin poikin asuntoa, Oiva rakastui jälleen karvaserkkuun ja vietti aikansa lirpsuttaen neidin korvia ja peräpäätä, kun taas Usko oli yllättäen se kaikkein rauhallisin tapaus seisoen nätisti kaikkien lattialla istuvien keskellä rapsuteltavana. Tai siis Usko oli rauhallisin tapaus, kunnes huomasin hänen seuraavan katseellaan eteisen seinässä kiinni olevaa avaintelinettä. En itse ymmärtänyt, mitä mielenkiintoista telineessä oli. Olin myös jollain tavalla tuudittautunut siihen uskoon, että vanhemmiten Usko nyt vain saattoi olla rauhallinen ja sivistyneesti ottaa silityksiä vastaan. Ja kattia kanssa. Olisi pitänyt vain tarkemmin katsoa sitä pilkettä silmäkulmassa. Se samainen pilke, joka esiintyy aina, kun Usko on keksinyt jotain uutta ja ihmeellistä. Ja kun valitettavasti se uusi ja ihmeellinen on yleensä sellaista, mitä en edes osaa ennakoida, joten yllätyksiä on aina pilkkeen kanssa tiedossa. Niin kuin tälläkin kertaa.

Silmänräpäyksessä oli Usko yhtäkkiä hypännyt avaintelineen alla olevalle pienen pienelle kohtalaisen korkealle pöydälle seisomaan. Suussaan hänellä oli saalis, eli jostain raosta Usko oli huomannut, että katselemassaan avaintelineessä oli piposta irronnut tupusupallo. Tuosta tupsusta ei näkynyt Uskon katseen tasolle lattialle kuin aivan pieni osa, mutta nähtävästi se oli tarpeeksi paljon, jotta Uskon geometrinen katse kykeni tunnistamaan sen pyöreäksi esineeksi. Usko seisoi nyt pöydällä pallo suussa katse kohti nurkkaa. Hän oli jumissa, koska ympäri ei mahtunutt kääntymään. Nostin Uskon pöydältä ja hän oli silminnähden tyytyväinen lopputulokseen. Hän oli ensinnäkin löytänyt pallon muotoisen esineen ja toiseksi kaikkien katseet ja huomio olivat hänessä. Vain ja ainoastaan hänessä. Nyt hän saattoi rauhoittua ja rentoutua, kun Armas ja Oiva purkivat energiaansa sekä pihalla että sisällä serkkujen kanssa leikkien. Vierailun päätteksi seinissä ei ollut ylimääräisiä reikiä, taloudelliset tuhot olivat pieniä ja kaikilla tuntui olevan hymy kasvoilla. Vierailu oli onnistunut.

Lienee turha edes mainita, että lunta on taas viime päivät tupruttanut, sillä jokainen näillä seuduin elävä ihminen sen on väistämättäkin huomannut. Tämä kuitenkin pohjustuksena siihen, että mielenkiintoiset lenkkimahdollisuudet on rajautuneet lumen vuoksi lähes mitättömäksi. Metsät ovat täynnä lunta ja hiihtolatuja. Järkevinä ja toteutuskelpoisina vaihtoehtoina ovat olleet lähinnä tylsääkin tylsemmät pyörätiet, jotka nekin ovat olleet lumenpeitossa useamman päivän. Muutama päivä pärjättiin näillä kävelyillä, kun pomo laittoi Retroperjantain kuulokkeista soimaan viedäkseen pyöräteiden aiheuttaman masentavuuden pois, mutta lopulta tylsyyden välttämiseksi piti keksiä jotain muuta.

Käytin yhden iltapäivän vuoratakseni hermoni tiiviisti kuplamuovilla, jotta hermoni säilyisivät ehjinä suunnittelemani aktiviteetin ajan. Lopulta olin tyytyväinen esivalmisteluhin ja pakkasin porukan perromobiiliin suuntana keskusta. Kävimme tekemässä aivokävelyä, eli väsyttävänä elementtinä toimi ympäristö eikä kävelty matka. Karvaisille versioille aivoväsymystä aiheuttivat hajut, erilaiset pinnat ja uudet tilanteet. Pomon aivoväsymystä aiheutti kolmen koiran omat tahtotilat ja siten hihnojen kanssa jonglööraaminen. Armas hieman jännitti uusia tilanteita ja hyppi pomoa vasten, Oiva taasen oli uneksija ja jäi uusia tuoksuja tuoksuttelemaan eläkeläisen tapaan kauas jälkeen ja Uskon liikkumatapana oli siksakkaus joka ikiseen hajun lähteeseen. Suoriuduimme kuitenkin lenkistä ihan kohtalaisin arvosanoin. Armaskin ensikertalaisena suoriutui taitavasti rappusista, hissillä ajosta ja muuten vaan ihmisten keskellä kulkemisessa. Kuitenkin täysin rotumäärittelyn vastaisesti Armas olisi halunnut ihan kaikkia ihmisiä moikata, joten vähän häntä siinä tuli hillitä.

Sitten siihen pihviin. Loppuviikosta kävimme koko porukka perromobiililla liikenteessä siten, että kävimme lenkillä ja lopuksi kaupan kautta kotiin. En huomannut mitään omituista lenkillä, mutta jotain siellä on täytynyt sattua. Kotiin tultua Oiva oli hieman apea. Hän toki muutenkin pitkässä turkissa pötköttelee omissa oloissaan, mutta nyt kiinnitin siihen oikein huomiota. Lopulta Oiva halusi tulla sohvalle muiden seuraan, yritti hypätä, mutta jokin esti liikkeen. Selkeästi teki kipeää. Kävin läpi kaikki nivelet, mutta varpaat ja polvet tuntuivat normaaleilta. Hän nousi ongelmitta lattialta ylös ja kävely näytti normaalilta. Ihan mielellään lähti vielä iltapissallekin, jossa ei ontunut tai liikkunut mitenkään erityisesti. Annoin illasta särkylääkkeen.

Aamulla normaalin rutiinin omaisesti Usko aloittaa venyttelyn, johon yleensä Oiva ja Armas yhtyvät. Venyttelysessio on liikkeiden yhtäaikaisuudessa hitusen paremmin synkronoitu kuin kiinalaisilla pariuimahyppääjillä olympiakisoissa. Tällä kertaa kuitenkin Oivan venyttely loppui lyhyeen. Aamupissalle kuitenkin lähti edelleen mielellään ja kävely sujui normaalisti. Aamupalan jälkeen houkuttelin Oivan lattialle ja samalla ohjastin Armaksen ja Uskon painimaan sohvalle. Oiva on aina ollut sellainen, että hän tietää oman kroppansa ja haluaa pitää sen itsellään. Hän siis ei nauti hieromisesta tai muuten näperöinnistä, joka poikkeaa normaalista silittämisestä tai rapsutuksesta. Usein tulee mieleen hänestä minun ikäisten ihmisten mummot, jotka ovat ja olivat tunnettuja lauseistaan: ”Eihän sinun nyt minua varten mitään tarvitse”. Oiva on henkisesti juuri tuollainen pula-ajan elänyt mummo. Nyt kuitenkin hetken houkuteltuani Oiva heittäytyi kyljelleen ja antoi minun hellästi manipuloida takajalkoja. Toinen reisilihas tuntui olevan jumissa, mutta hellällä kohtelulla ja venyttelyllä sain sitä vetreämmäksi. Oiva tuntui tästä nauttivan, joten oletan, että tämä teki hyvää.

Päivän aikana joko tuo venyttely tai särkylääke tai nämä yhdessä aiheuttivat sen, että Oiva pääsi kiipeämään itse sohvalle. Toki hän myös otti myöhemmin vastaan pomon nostoavun, mitä hänelle ei ole pentuajan jälkeen saanut tehdä. Tai siis on saanut, mutta vastaukseksi auttamisesta on tullut lähinnä närkästynyt tuhahdus, jonka sisältö on ollut selvä: ”osaan itse”. Nyt viikonloppuna Oiva on hakeutunut vielä enemmän syliin makaamaan ja vielä huomattavasti itsekkäämmin kuin koskaan aikaisemmin. Ennen Oiva ei lähtenyt mukaan valkoisten tapaan rynniä parhaalle paikalle kyynärpäätaktiikalla, mutta nyt hän on saanut valita parhaan paikan ja muut ovat asettuneet jäljelle jääville paikoille. Olkoon tämä nyt sitten se hopeareunus tälle pihville, että Oiva on halunnut ottaa apua vastaan. Hellällä manipulaatiolla ollaan päivittäin saatu jalkaa selkeästi liikkuvammaksi.

Päivityksenä vointi tänään eli kolmantena päivänä: Oiva hyppäsi äskettäin sohvalle itse omasta tahdostaan. Hieman ehkä arasteli vielä hyppyä, mutta selkeästi kuitenkin hyppäsi. Oivan voinnissa luotan pitkälle siihen, mitä hän tekee. Usko, joka on se tyypillinen ja yleisin jengissä oleva potilas, on sellainen talipää, että ei omaa minkäänlaista itsesuojeluvaistoa, ja jos hän jotain haluaa tehdä, niin se tehdään vaikka läpi harmaan kiven. Uskoa siis joutuu rauhoittelemaan aina. Oiva sen sijaan varmastikin tekee juuri sen, mikä on hänestä järkevintä. Oivassa jotenkin vaistoan, että hän on tämän episodin jälkeen hieman varovaisempi ja näin ollen tuo yksi vapaaehtoinen hyppääminen oli erittäin positiivista katseltavaa. Seuraan tilannetta huomiseen ja jos oireet eivät selkeästi parane, niin täytyy varata lääkäriaika. Nyt, kopkopkop, tilanne onneksi näyttää paremmalta ja oma sydämeni ei ole hajoamassa palasiksi joka kerta kun Oivaan vilkaisen.

Se on omituista, että ihmisten kanssa osaa olla realisti ja ymmärtää, että yleisimmät asiat ovat yleisimpiä. Koirien kanssa ajatukset ohjautuvat heti ensimmäisenä dramaattiseen maailmanlopun meininkiin. Oivankin kanssa ensimmäisenä päähäni nousi murtumat, nivelrikot, selkärangan hermopinteet, eturauhastulehdus, kiertynyt kives, peräsuolen syöpä, eturauhassyöpä, virtsakivet, virtsaumpi ja ristisidevaivat. Ja siis ehdottomasti kaikki edellä mainitut samanaikaisesti. Kuitenkin tällaisessa tilanteessa yleisin syy varmasti on lihasrevähdys, sillä Armaksen kanssa vauhti ja liikkeet ovat aika rajuja. Toivottavasti tällä kertaa yleisin on todella yleisin ja huomenna on ihana Oivariini ainakin lähes oma itsensä.

Sämpylän toisena puoliskona mainittakoon, että kun jengin ulkona liikkuminen väheni radikaalisti loppuviikkoa kohden, löytyi Armakselle onneksi leikkikaveri. Joku oli naamakirjassa etsinyt kotikunnassamme perrolle leikkikaveria ja Armaksen kasvattiyksikön johtajatar tästä meille vinkkasi ja jakoi pomon yhteystiedot eteenpäin. Kävi ilmi, että tuolla pennulla on sama mummo kuin Armaksella. Ulkonäkönsä perusteella heitä olisi voinut luulla veljeksiksi. Hienot painit saivat pennut aikaiseksi, oli mukava, että Armaskin sai omankaltaista painiseuraa. Varmasti järjestämme uudenkin painikierroksen, kunhan sopiva hetki kalenterista löytyy. Tämä leikkikaveri oli kyseisen pomon ensimmäinen koira, joten keskusteltavaa riitti runsaasti. En itse ole opiskellut koiran kasvatusoppaita laajamittaisesti, tokikin etsinyt tietoa, jos jokin asia on mietityttänyt. Tämän leikkikaverin pomo oli selkeästikin enemmän perillä kaikista kasvatustavoista. Itseä melkein vähän nolotti myöntää, että meillä mennään vähemmän akateemisesti. Armaksen kanssa kaikki on ollut helppoa ja tuon tapaamisen jälkeen ymmärsin syyn. Usko ja Oiva kasvattavat ja opettavat pentua huomattavasti enemmän kuin osaan edes ymmärtää. Armas on onneksi ihmisen koira, eikä pelkoni laumautuvasta koirien koirasta toteutunut. Armas tulee viereen makaamaan, painaa päänsä kättä vasten ja ottaa aktiivisesti katsekontaktin kuunnellakseen ja tehdäkseen yhteistyötä. Kuitenkin käytöstapojen kanssa hän selkeästi eniten ottaa mallia isojen poikien tavasta toimia. Hän on alusta asti osannut odottaa ruoan laittamista kuppeihin ja lenkille lähtöä. Hihnassa kulkeminen onnistui heti ensimmäisestä yrittämästä ja ylipäätään erilaisissa tilanteissa käyttäytyminen on ollut ensiluokkaista alusta pitäen. Jotenkin olin jo unohtanut, että ainoalle koiralle nuo kaikki pitää erikseen opettaa ihmisen toimesta. Iso kiitos siis Uskolle ja Oivalle.

Viikolla kävimme myös Armaksen ja hänen opinto-ohjaajansa kanssa läpi jatkokoulutusmahdollisuuksia. Tämä tilanne tulee vastaan jokaisella peruskoulutuskauden päättävällä 16 viikkoisella koiranpennulla. Joka kerta sitä miettii, että näinkö nuorena sitä voi jo ammatillista uraa ajatella, mutta niin se oikea ura tuntuu aina löytyvän. Niin myös Armaksen kohdalla.

Koirien koulutusmahdollisuuksia on kymmeniä ja kymmeniä. Osa niistä meidän osaltamme karsituu pois moninaisista syistä. Uskon loukattua takajalan en enää viitsinyt agilitya kummankaan vanhemman kanssa harrastaa. Näin jatkuvasti vain sieluni silmin kaikki loukkaantumis mahdollisuudet. Kaksi vanhempaa ovat harrastaneet pelastushakua, mutta jotenkin se ei enää tunnu luontevalta tai järkevältä vaihtoehdolta, kun koiria on kolme. Mihinkään militääriseen koulutukseen, kuten TOKO, ei riitä rahkeet, sillä omaan luonteeseen ei sovi hinkuttaminen ja yksityiskohtien viilaaminen. Samoin pois jää koiratanssit ja vastaavat. Lopulta ratkaisu oli ihan selvä, sillä Armaksen luonteeseen sopi eräs laji kuin nenä päähän ja samoin pomon mielenkiinto lajia kohtaan oli korkea. Aloitamme ensi viikon tiistaina Nose Workin alkeista. Sen verran kun olen koulutuspaikkaan ja itse lajiin tutustunut, niin innostus on tällä hetkellä korkea. Tätä voidaan treenata helposti myös kotona ja kaikkien kolmen kanssa. Tästä tulee varmasti mukavaa!

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: