Tuhinaa ja innostusta

Ensimmäisenä tärkein asia: Oiva saatiin onneksi kuntoon. Jaettuani tämän jumitustarinan sain monesta paikkaa kuulla, että pakkanen, lumi ja tuuli olivat tehneet tepposensa useammankin karvakaverin lihaksistoon. Ei se tietenkään vie pois sitä huonoa mieltä, mikä tuli itselle Oivasta, mutta ei ehkä niin paljoa itseä tarvinnut omasta tyhmyydestä rankaista. Tämä syyllisyys kalvoi sen verran, että se johti täysin irrationaaliseen hölmöyskohtaukseen sunnuntain ja maanantain välisenä yönä. Olin perjantaina päätynyt päätelmään, että tilannetta voi seurata viikonlopun kotona liikkumisrajoitteilla ja särkylääkkeellä. Arvioisin tilanteen uudelleen maanantaina. Sunnuntai-iltana, kun mielestäni Oiva oli edelleen ehkä hieman vaisu, päähäni nousi ajatus, että olenko nyt jättänyt jotain oleellista huomaamatta ja että koira on kärsinyt turhaan. Toisinsanoen, että koiralla on jotain sellaista hätää, että olisi pitänyt se tajuta ja viedä jo viikonloppuna hoitoon. Tämä johti siihen, että heräsin kahden aikaan maanantain puoleisena aamuyönä ja olin varma, että Oivalla oli jotain enemmänkin hätänä. Luultavasti olin nähnyt aiheesta painajaista, koska heti herättyäni tuo ajatus oli mielessäni. Nousin sängyssä istumaan ja huomasin, että Oiva makaa lattialla liikkumatta mihinkään. Kyllä koetin itselleni selittää, että kello on kaksi yöllä ja Oiva vain nukkuu. Nämä selitykset eivät kuitenkaan päätyneet niihin uni-valvetilan välisiin aivoihin, joilla edelleen nähtävästi unta hereillä ollessani jatkoin. Mielessäni oli vain ajatus, että Oivalla on jotain pahasti vialla. Yön kulku jatkui siten, että yritin saada unta, mutta aina hetken päästä piti tarkistaa, mitä Oivalle kuuluu. Ja siellä se edelleen lattialla paikallaan pötkötti täysin tietämättömänä siitä, että pyörimiseni sängyssä johtui hänestä.

Tilanne päättyi lopulta siihen, että Armas havahtui liikkumiseeni ja siirtyi olohuoneen puolelle mutustelemaan pehmokoiran etutassuja, jotka oli saanut vihdoin ja viimein irroitettua loppukoirasta. Näitä Armas sitten heitteli sohvalla pitkin poikin ja jossain vaiheessa huomaamattaan talloi kissan päälle. Kissa maukaisi ja luultavasti ilmoitti tassullaan ja kynsillään, ettei toiminta ollut sallittua siten. Tämän kissan välittämän protestin johdosta Armas kolahti lattialle. Pomppasin sängystä pystyyn tutkailemaan tapahtuneita vahinkoja. Samoin heräsivät Usko ja Oiva. Lopulta meitä oli olohuoneessa yksi pomo, jolla tukka pystyssä ja silmät solmussa, mutta toki vihdoinkin hereillä tähän todellisuuteen, Armas joka istui armasmaiseen tapaan hymyillen pehmokoiran etutassut suusta roikkuen heiluttaen häntäänsä eikä tajunnut mistä nyt tämänmoinen hässäkkä, Usko joka venytteli ihmetellen aikaista aamuherätystä ja tietenkin Oiva, joka häntää heiluttaen kuljetti villasukkia pomolle. Ei se ihan kuolemankielissä kärsivältä olennolta vaikuttanut. Lopulta päädyttiin takaisin sänkyyn, jossa Oivan otin kainalooni nukkumaan. Hän tykkää siinä aina köllötellä ketarat kohti kattoa. Unisen tuhinan saattelemana hän vielä venytteli takajalkansa suoraksi. Eipä siis enää ollut ainakaan suurempia jumeja missään, joten saatoin lopullisesti sulkea sekopäisyyskohtaukseni jonnekin tietoisen mieleni ulottamattomiin ja jatkaa itsekin yöunia, tai ainakin niitä muutamia tunteja, mitä siitä oli vielä jäljellä.

Kun kaikki perrolaiset oltiin saatu kivuttomaksi päästiin taas tekemään lenkkeilyä. Talvi ei päässyt enää tällä viikolla yllättämään, sillä aika taitavasti sitä oppi itse mitoittamaan lenkit sellaiseen mittaan, että kaikki saivat säähän sopivan lenkin. Aamulenkkien lyhentyessä tuli tehtyä taas ylimääräisiä lounastauon lenkkejä. Niistä luovuin siinä vaiheessa, kun Armas tuli. Jos jossain vaiheessa täytyy töitä alkaa edes joskus tekemään ihan siellä ihmisten ja äänisaasteiden keskellä, en halunnut totuttaa junioria sellaiseen elämänrytmiin, mitä en kuitenkaan voisi pitää yllä. Nyt poikkeusolosuhteissa nämä olivat ihana piristysruiske arkiseen aherrukseen. Lumiset puut, auringonpaiste ja linnun laulu.

Perromobiili on saanut vaipua tällä viikolla talviunille, joten lenkkeily on tapahtunut lähiseuduilla. Sen verran opin kuitenkin kylmästä ja lenkkeilystä, en viitsi altistaa Oivaa tai muitakaan mahdollisille jumeille. Onneksi kuitenkin metsissä löytyy näitä metsäpätkiä joissa käveltyjä polkuja, missä on voinut käydä nauttimassa älyttömän upeista maisemista. Nämä herättivät entistä kovemmin sen ajatuksen, että perrojengin päämaja pitäisi sijoittaa jonnekin syvälle pöpelikköön, jossa naapurina ei ole herra Koivu, vaan ihan ihkaoikea koivikko tai männikkö. Elää sellaisessa paikassa, missä ei joka puolella olisi ihmisasutusta ja varsinkaan aitoja. Ne aina pistää miettimään, että mahdanko olla aitojen sisäpuolella vai ulkopuolella. Luonto ja metsä luo rentoutumisen ja stressittömyyden tunteen. Miksi siis vain vierailla metsissä, kun voisi elää sellaisessa? Tässäpä tavoitetta lähitulevaisuuteen.

Täytyy tietenkin kirjoittaa ensimmäisestä ammattikoulupäivästä. Ihan yhtä lailla kaikki oli uutta ja ihmeellistä pomolle kuin oli Armaksellekin. Autossa Armas pääsi matkustamaan Uskon häkissä, mutta silti puolet matkasta piti ulisten protestoida tätä kamalaa kohtaloa vastaan. Kamala kohtalohan se on, että joutui pomon kanssa ihan kahdestaan lähteä tekemään jotain uutta. Melkein kuitenkin veikkaan, että parin kerran jälkeen ulina on vaihtunut innostukseksi. Sen verran mukavaa oli.

On jotenkin huvittava huomata, kuinka nimi on enne. Usko on nimensä mukaisesti uskollinen ja uskomaton. En ole koskaan tavannut toista koiraa, joka niin täydellisesti luottaa pomoonsa ja joka niin uskollisesti vahtii. Viime kesänä olimme mökillä ja kaikki koiruudet olivat saaneet uida ennen kun karvattomat versiot lämmittivät saunan. Saunan tiimellyksessä tuli käytyä uimassa ja Uskon piti aina uida mukaan katsomaan, että varmasti pärjään. Lopulta minun oli pakko lopettaa uiminen, kun Usko oli silminnähden aivan rättiväsynyt, muttei pyynnöistä tai ohjauksista huolimatta suostunut menemään rannalle. Hänen piti uida niin kauan kuin pomonkin. Uskomaton Usko on kaikkien temppujensa kanssa. Kukaan muu koira ei nimeltään nouse niin paljon muisteloissa esiin kuin Usko ja hänen uskomattomat seikkailut. Oivasta piti tulla Toivo, mutta synnyttyään hän näytti aivan Oiva Lohtanderilta, joten nimi vaihtui samantien. Ja se oli oikea ratkaisu, sillä hän on oivaltava ja oivallinen. Oiva oivaltaa äärimmäisen tarkasti tunnetilat ja isossakin joukossa saattaa mennä ihan tuntemattoman ihmisen viereen istumaan, kun kokee, että tämä tarvitsisi hieman lämpöä ja lempeä. Jokaikinen eläin on Oivan mielestä rakkauden arvoinen. Oivaa ei tarvitse koskaan sen tarkemmin seurata ja katsoa, mitä hän tekee, koska aina voi luottaa, että tuo maailman kiltein karvakasa käyttäytyy moitteettomasti. Niin on oivallinen tuo espanjalainenvillasukkiennoutaja.

Armaksesta alkaa paistaa läpi hänen oma persoonallisuutensa ja sekin on täysin nimensä kaltainen: armastava ja armas. En muista, että onko kaikki pennut tuollaisia hymyileviä ja suurisydämisiä. Armas näyttää aina iloiselta, jopa nukkuminenkin tapahtuu hymyissä suin. Melkein odotan, kun pääsen vihdoin ajalemaan tuon karvan pois, että saan nuo kauniit silmät paremmin esille. Hartaasti toivon, ettei ne enää kovin paljoa iän myötä tummenisi. Armas ei ole jatkuvasti lähellä, mutta saattaa ihan yhtäkkiä nousta ja tulla hellästi viereen, painaa hetkeksi pään kättäni vasten, antaa muutaman pusun ja sitten jatkaa takaisin omiin puuhiinsa. Hän ihastutti heti ensimmäisellä Nose Work kerrallaan muita ihmisiä. Heti treenitilaan sisään päästyään Armas kävi istumassa jokaisen tilassa olevan ihmisen edessä tuijottaen heitä syvälle silmiin. Ei höseltänyt tai hössöttänyt, ei jännittänyt. Hän vain halusi kaikkia tervehtiä. Hän istua pönötti, kunnes sai ihmiset kyykistymään ja tervehtimään häntä. Täten hän sai rapsutukset ja saattoi antaa jokaiselle paikalla olijalle pusut. Vasta sitten oli aika lähteä treenaamaan.

Treeneissä itse opeteltava haju oli vähän hämmentävä. Armas ymmärsi kyllä, että mitä haluttiin lähteä tekemään, mutta ei kovin innoissaan ollut, vaikka namia aiheesta saikin palkaksi. Hän etsi huomattavasti enemmän innoissaan edellisen koiran jäljiltä jäänyttä avonaista nakkipakettia. En tästä kovin ihmeissäni ollut, sillä tuohan oli täysin erilainen asia, mitä häneltä tähän elämän vaiheeseen mennessä oli koskaan vaadittu. Kotiin lähdettiin positiivisin mielin kotitehtävän kanssa.

Nyt olemme vajaan viikon verran harjoitelleet kaikkien kolmen kanssa hajun etsimistä. Armaksella meni muutama päivä ymmärtää jutun juoni, mutta nyt jo kun otan hajupullon esiin, niin kaveri ryhtyy ulisemaan ja hyppimään. Työkoira siis selvästi hänkin. Armas on selkeästi ollut kaikkein paras tässä hommassa. Johtunee varmasti siitä, että hän on tabula rasa, eli ei olla vielä mitään taikatemppuja hänen kanssaan harjoiteltu, joten ei oikein osaa tarjota mitään muuta käytöstapaa kuin sen järkevimmän. Usko hoksasi hajun yllättävän nopeasti ja yllätti rauhallisuudellaan. Toki siis ensiksi koetti heitellä purkkia pitkin poikin, kun ajatteli sen olevan se, mitä minä haluan. Oivalla oli yllättäen eniten vauhtipöksyt jalassa, mutta lopulta hänenkin kanssaan ollaan saatu se pohjimmainen ajatus selväksi. Odotan tiistaita, jolloin saamme seuraavat askeleet edetä. Melkein tekisi mieli hieman urkkia ja käyttää omia aivoja miettiäkseen, että miten voitaisiin edetä, mutta koetan osata ottaa asiat rauhallisesti. Jos kerrankin pomokin osaisi olla rauhallinen eikä tarvitsisi sitten pomon tekemiä mokia niin kovasti korjailla.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: