Koiran omistamisen sietämätön vaikeus

Tämä viikko kuljettiin enemmän tai vähemmän Tommi Läntisen kanssa yhteismatkaa. Via dolorosa. Sitä kun ei itse osaa käyttää järkeään, vaan aina ilman ajatuksia innostuu ja ilmoittautuu halukkaaksi lisäkouluttautumiseen. Se tarkoitti sitä, että työpäiviä kertyi joka päivä kaksi: puolikas työpäivä tuli suoritettua päivällä ja toinen puolikas yöllä. Koko viikko koostui näistä: töissä olemista, töistä poispääsyn odottamista, töiden alkamisen odottamista, nukkumista, nukkumaan pääsyn odottelusta, jengiläisten lenkitysvälien suunnittelusta, lenkkien aikataulutetusta suorituksesta ja koomaamisesta.

Toki positiivisena puolena täytyy mainita, että erikoisen aikataulutuksen takia onnistuttiin saamaan monta hyvää lenkkiä aikaiseksi. Ulkona tulikin vietettyä huomattavasti enemmän aikaa kuin normaalilla aikataululla. Lumien sulaessa saattoi jopa lähteä ihan vain haahuilemaan pitkin metsiä ja nyppylöitä. Oli mukavan rentouttavaa hypätä polulta pois ja kiivetä mäen päälle ihan vain siitä ihanasta syystä, että pystyi. Linnut lauloi ja pääsääntöisesti aurinko paistoi.

Kuitenkin, kaikesta mukavasta ulkoilusta ja sinänsä mielenkiintoisesta työstä huolimatta, väsy alkoi jossain vaiheessa painaa ja huumoria koeteltiin. Eräänä iltapäivänä olin saanut suoritettua aamun työpäivän ja olimme juuri olleet pari tuntia pihalla pyörimässä. Asetuin tuttuun koomausasentoon television ääreen hieman lepäämään. Karvaisia jengiläisiä ei vielä väsyttänyt. Näin ollen Armas ja kissa lähtivät hippasille, välillä minun päälleni talloen. Usko parkkeerasi tapansa mukaan viereeni siten, että toimintakykyni oli kuin aivoinfarktin saaneella, toinen käsi ja jalka olivat toimintakyvyttömät. Oiva päätti tuoda herra Kontio vainajan toiselle puolelleni työntäen tassunsa juomalasiini. Tämän kaiken kruunasi televisiossa tapahtuva eläinlääkärissä tapahtuva toimenpide, jossa liskolle annettiin peräruiske.

Mieleni päätti irtautua todellisuudesta ja lähti vaeltelemaan vuosia taaksepäin. Kuljin ihan lapsuuden kotiini ja mietin, mikä oli eläinten asema silloin ja miten eläimiä siellä kohdeltiin. Koira oli silloin koira. Ja koiria oli vain yksi. Kaksi oli pröystäilyä ja sitä useampi oli merkki jonkunlaisesta mielenviasta. Eräällä sukulaisella oli aina samanrotuinen koira ja koiran kuoltua seuraava pentu nimettiin samalla nimellä. Mikään siis ei muuttunut, vaan saman niminen sisustuselementti pysyi talossa. Se kuului keskiluokkaiseen elämään: omakotitalo, farmariauto ja koira.

Ei koiria lähdetty minnekään pidemmälle erityiseen paikkaan viemään lenkille. Kotipihasta lähdettiin ja kierrettiin tietty reitti. Hurjaa oli, kun äiti joskus kauppamatkalla jätti meidät pidemmälle, jotta sieltä käveltiin sitten vain kotiin. Koira otettiin kyllä mukaan joskus uimaan. Jokainen perheemme koira on oppinut uimaan siten, että äiti ne tönäisi alas laiturilta. Se oli lapsen mielestä samaan aikaan aivan kamalaa ja loistavaa katseltavaa. Kyllä jokainen koira osasi luonnostaan uida ja jopa nauttivat uimisesta. Eivät saaneet mitään traumoja aiheesta. Nykyisin uimista opetellaan koirauimaloissa ja ensimmäisillä kerroilla pidetään päällä pelastusliivejä.

Koiriin käytetty rahamäärä on räjähtänyt viime vuosina ihan älyttömyyksiin. Sitä tietenkin tarjotaan, mistä maksetaan. Myönnän, että itsekin naureskelin ensimmäiselle koirauimalalle, kun se rakennettiin, mutta nykyisin pidän sitä mukavana paikkana käydä tekemässä erilaista liikuntaa ja samalla saa koirat pestyä. Varsinkin, kun koirat ovat olleet hoidossa päivää pidemmän ajan, on uiminen ollut loistava tapa saada energiaa pois. Kuitenkin jotenkin kulutusahdistaa se kaikki, mitä ainakin markkinoinnin perusteella onnellinen koira tarvitsee. Kaikki mahdolliset terapiamuodot, varusteet, lelut ja ruoka. Fysioterapia, hieronta ja akupunktio tuntuvat olevan koirille täysin normaali toimenpide. Mielenkiintoista olisi tietää, että kuinka moni ihminen antaa näitä palveluita itselleen ja lapsilleen, koska eikö niiden pitäisi olla osana myös ihmisen normaalia hyvinvointia. Oman pienen otannan perusteella nämä ovat välttämättömiä koirille, mutta ei ihmisille. Näiden lisäksi ruokamarkkinat ovat kuin villi länsi. Ei ole mahdollista ruokita koiraa siten, että se tyydyttäisi kaikkia. Ei, vaikka käyttäisi koiran ravitsemusneuvojaa. Lisäksi kuluina on takit, lakit, tossut, pannat, valjaat, pedit ja lelut. Täytyy olla ergonomisia ja juuri tiettyyn asiaan tarkoitetut tuotteet. Ja siis jokaiseen tiettyyn asiaan omansa. Asuntona täytyy olla vähintään kolmio, jotta koirille ja heidän tarvikkeilleen on oma huone.

Omassa mielessäni yksi isoin ristiriita omassa maailmankuvassa ja todellisuudessa on eläinlääkärissä käynti. On tietenkin hienoa, että eläinlääketiede etenee, mutta mieleeni nousee ajatukset siitä, että mikä on koiran elämän arvoista. Ihmisenä sitä on valta ja vastuu pitää eläimestä hyvää huolta, kun eläin ei itse kykene sellaista ajatusta tai päätöstä tekemään. Onko tarpeellista, että hoito olisi yhtä tarkkaa ja ”hyvää” kuin ihmisille?

Uskolla oli muutama vuosi takaperin erittäin paha eturauhastulehdus, jota lähdimme lääkäriin tietenkin tutkituttamaan. Ultraäänellä eturauhanen ei pelottavalta näyttänyt, vaikka sitä seisaaltaan että selällään ultrattiin. Lääkityksellä koetettiin oireita ensin hävittää, mutta kun haluttua vaikutusta ei tullut ja oireet palasivat takaisin, varasin ajan kastrointiin. Kun Uskon rauhoittavan lääkkeen vaikutusta odotettiin, lääkäri nosti puheeksi mahdolliset syyt oireiden jatkumiseen lääkityksestä huolimatta. Hän nosti esiin mahdollisuuden eturauhassyövästä. Tai siis minun korvaani kuulosti, että näillä oireilla oli erittäin todennäköistä, että kyseessä on aggressiivinen eturauhassyöpä. Lupasi vielä leikkauksen aikana katsoa eturauhasta tarkemmin. Tämä oli mielestäni hyvin nostettu huoli, joka piti minun ajatuksiin tuoda. Kuitenkin jatkosta olin lääkärin kanssa eri mieltä. Hänen mielestään kastraation jälkeen olisi pitänyt ehdottomasti ottaa koepala eturauhasesta ja seurata rauhasen kokoa vähintään kuukausittain loppuelämä. Lääkäri jatkoi, että eturauhasen voi koiralta kokonaan poistaa tarvittaessa, mutta tämä johtaisi suurella todennäköisyydellä pidätyskyvyn häviämiseen ja toisaalta näillä oireilla olisi varmasti myös etäpesäkkeitä, jolloin leikkaus  ei olisi parantava. Parhaimmillaan pidentäisi jonkun aikaa elinikää. Kysyin eläinlääkäriltä, että kenen hyödyksi sellainen tutkimus ja leikkaus sitten tehtäisiin: minun, lääkärin vai koiran hyväksi? Eläinlääkäri ei joko ymmärtänyt tai halunnut ymmärtää kysymystäni. Minusta tuntui, että hän vain halusi päästä testaamaan jotain juuri opiskelemaansa asiaa, eikä lainkaan miettinyt sitä, missä tilanteessa koira oli. Hän ei ymmärtänyt sitä, kun sanoin, että jos tämä leikkaus ei auta kipujen kanssa, niin ei ole olemassa koiraa, joka menisi tutkimuksiin. En missään nimessä olisi voinut katsoa koiraa niissä kivuissa enää. Ei olisi ollut koiran kohdalta reilua.

Samankaltaisia tarinoita on kuulunut muualtakin. Vanhan koiran vatsa kuvattiin, jossa todettiin vatsan olevan täynnä kasvainta. Lääkäri olisi halunnut vielä jatkotutkia, että missä elimessä syöpä oli. Omistaja päätti, ettei sillä ole merkitystä. Periaatteessa ymmärrän halun oppia lisää, mutta inhimillisestä puolesta en ymmärrä. Onneksi on kuitenkin huippulääkäreitä myös. Esimerkiksi Uskon jalkalääkäri, joka kieltäytyi toista jalkaa leikkaamasta, vaikka siinä selkeästi pieni vamma näkyikin. Vaikka aluksi hänen sanansa otinkin epäileväisesti ja olin varma, että jalka tulee menemään rikki alta aikayksikön, niin tässä ollaan nyt kaksi vuotta pärjätty kivuttomasti tuolla jalalla. Kop, kop, kop. Kiitos siis tuolle lääkärille. Toivottavasti hänen ”ennustuksensa” pitää paikkansa, eikä jalkaa koskaan tarvitse operoida.

Uskon kastraatiotarina jäi vielä kesken, joten tässä sen tarinan onnellinen loppu. Usko pääsi leikkauksesta kotiin ja oli jo seuraavana aamuna ihan kuin eri poika. Halusi itse pidemmälle lenkille ja kävely tuntui takapään osalta huomattavasti rennommalta kuin aikaisemmin. En siis koskaan vienyt Uskoa jatkotutkimuksiin koepalan ottoon tai ultraan, kun oireet jäivät leikkauspöydälle. Tällaista vaihtoehtoa eläinlääkäri ei koskaan antanut. Eli sitä, että katsottaisiin, että onko kastraatiosta koiralle hyöty ja katsottaisiin sitten tarvittaessa seuraavat askeleet. Koen tästä omalta osaltani nyt vielä vajaan kahden vuoden jälkeen kirjoittaessani huonoa omaatuntoa, vaikka kokonaiskuvassa aikanaan ja nyt mietin vain ja ainoastaan Uskon hyvinvointia. En ymmärtänyt, että miksi ihmeessä olisi pitänyt vielä yksi sedaatio antaa koiralle koepalan ottamista varten, varsinkin kun ultraääni ei antanut mitään viitteitä syövästä, Usko oli täysin oireeton nyt ja lääkärin sanojen mukaan niin kovat oireet kun Uskolla olikin, viittaisivat rajuun syöpään eli oireet olisivat kyllä jatkuneet, jos syöpä olisi ollut kyseessä.

Olen elämäni aikana tehnyt työtä vakavasti sairaiden ihmisten kanssa ja tällaisiin vastaaviin kysymyksiin on sielläkin joutunut törmäämään. Olen jo aikapäivää sitten päättänyt, että minun elämässäni minun tehtävä on pitää huoli niiden heikompien asemasta. Jos hoitoa mietitään, niin sen tulee ehdottomasti hyödyttää heikompaa. Mitään hoitoa tai tutkimusta ei tulisi kenellekään tehdä ihan vain sen takia, että sellainen on olemassa. Pitäisi miettiä, että mitä se hyödyttää. Sen täytyy mennä niin, että mieluummin niin, että minuun sattuu kuin että omalla itsekkyydellä satutan koiraa.

Koiran ei tulisi olla mikään statussymboli eikä koiralle ole hyvä, että sitä inhimillistetään tai kohdellaan ihmisen kaltaisesti. Välillä tuolla isolla kirkolla näkee ihmisiä, joilla koira kulkee koiranrattaissa tai kantolaukussa. Tuntuu, että koiralla korvataan lapsi, vaikka se ei olisi koirallekaan luonnollista toimintaa. Melkein uskallan veikata, että jos koiralle annettaisiin valittavaksi Stockan kahvila tai mahdollisuus lähteä haistelemaan kesäisen metsän tuoksuja, niin koirat valitsisivat jälkimmäisen. Koiraa ei ole luotu kuljetettavaksi rattaissa eikä elämään kuin ihminen. Ei koira tarvitse hassunhauskoja vaatteita ja varusteita päivittäiseen elämään. Voisiko koirien antaa olla koiria?

En tiedä. Joku saattaa asiasta olla täysin erimieltä. Ehkä olen vain landepaukku-pomo, joka ei tajua asioita. Toisaalta, jos asia on näin, niin olen mielelläni se vähälahjainen ja vähä-älyinen landelainen. Minulle jengiläiset on jengin jäseniä, joiden kanssa käydään pyörimässä lumessa ja nauttimassa luonnossa. Eletään ja tehdään näitä päivittäisiä reissuja ja asioita. Pannat ei sisällä timantteja, kynnet ei ole lakattu eikä näyttäydytä statusta nostattavissa paikoissa. Pojat saa vain ruokaa ja vettä, ulkoilla ja uida sekä rapsutuksia ja rakkautta. Pojat saavat toivottavasti elää pitkän elämän, mutta oikeasti haluan heidän elävän hyvän elämän pituudesta riippumatta. Ehkä olen huono koiranomistaja, mutta onneksi jengiläiset eivät tätä taida tietää ja tajuta. Sen verran makoisasti he tuossa vieressä pitkän aamulenkin ja päiväluun jälkeen pötköttelevät, kukin ihan umpiunessa kiinni pomossa. Usko käyttää tyynynään pomon jalkaa, Oivalla on oma tyyny ja Armas on sammahtanut suussaan suolistettu mato, tai siis se mitä siitä on enää jäljellä.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: