Puolen vuoden rajapyykki saavutettu

Yllättävän nopeasti tuo pikku sintti on jo puolen vuoden ikään kasvannut. Mihin se pentuaika oikein hurahti? Ja miten sitä voikaan unohtaa, kuinka pieni se pentu oli kotiin ensimmäistä kertaa tullessaan. Tunnen oloni melkein huijatuksi: joko joku on kääntänyt kelloa kulkemaan todella paljon nopeammin tai sitten joku on tehnyt käytännön pilan ja vaihtanut pienen pennun tilalle ison nuoren miehen ihan liian aikaisin.

Puolessa vuodessa on ehtinyt tapahtua isoja asoita, kuten syntymä, jengiin koejäseneksi  liittyminen, uusien rutiinien opiskelu ja luminen talvi. Tiesin jo ensimmäisestä kuvasta, jonka pienistä rääpäleistä sain, kuka se kauan odotettu Armas oli. Tietenkään kasvattiyksikössä eivät voineet luvata kyseistä yksilöä minulle, mutta ei minun tarvinnut asiasta mitenkään vääntää. Näin tulisi joka tapauksessa tapahtumaan, viis siitä että olin jo vuosia sanonut, että värisuorastani puuttuu vielä se ruskea koira. No, onhan Armaksella sentään ruskea korva.

Nyt varmaan sietänee koputella puuta oikein olan takaa, sillä meinaan mainita, että Armas on ollut äärimmäisen helppo ja ihastuttava pikku natiainen. Sisäsiistiksi hän ei ole edes oppinut, vaan on ollut sitä jatkuvasti. Sisälle on tainnut koko aikana tulla yhteensä kolmet pissat. Armas on aina osannut pyytää ovella istuen ulos. Tuo toki rasitti kaikkein eniten ensimmäisten viikkojen aikana, kun öisin tuli muutama herätys, mutta muutamaan kuukauteen ei ole tarvinnut heräillä kesken unien. Armaksella on samanlaista röyhkeää itsearvon tuntoa kuin Uskolla, sillä syliin voi tunkeutua mistä suunnasta tahansa ja milloin tahansa. Armas jakaa täydellä sydämellään Uskon moton: ”Enemmin saan anteeksi kuin luvan”. Pihalla Oivan kanssa vauhtia riittää ja nyt jo Armas päihittää Oivan vauhdissa ja ketteryydessä. Toki edelleen Oiva on se isoveli, jota saattaa katsoa ylöspäin ja seurata. Oppii samalla kulkemisen salat. Tämän pomon kivinen sydän sulaa, kun näkee, kuinka onnellinen Oiva on. Vuosikaudet hän on halunnut itselleen pihalle leikkikaverin ja nyt hänellä on sellainen. Uskokin nauttii, kun hän saa puuhastella omiaan, eikä koko ajan olla muilutuksen kohteena.

Armaksen helppouteen vaikuttaa kyky sopeutua. Melkein kadehdin Armaksen olemusta, kun tuli tai meni hän mihin tahansa, niin hän menee sinne täysin omana itsenään, ottaa tilanteen ja tilan haltuun samalla kun arvostaa kaikkia muita läsnäolioita. Armakselta puuttuu luojan kiitos jääräpäisyys ja fiksoituminen asioihin. Armaksen huomion saa helposti pois sellaisista asioista, joita hän ei saisi tehdä. Viikolla lenkillä käydessämme Oiva löysi jonkun eläimen reisiluun, jota kantoi ympäriinsä. Tätä luutahan sitten kaikki lopulta havittelivat, joten takavarikoin luun taskuuni. En siis voinut luuta heittää minnekään tai asettaa sitä jonnekin puuhun korkealle, sillä Usko olisi sitten sen lähtenyt etsimään, joko tällä kerralla tai jokaisella kerralla seuraavat seitsemän vuotta, tai hyppinyt puuta vasten kunnes luu olisi tipahtanut. Armas jatkoi takavarikon jälkeen matkaa kuin mitään ei olisi tapahtunutkaan, vaihtoi luun peuranpapanoihin ja keppiin. Oiva liittyi keppijuoksuun mukaan hetken päästä. Usko sen sijaan käveli 45 minuuttia vieressäni tiiviissä katsekontaktissa taskuuni. Hänen jumitustaan luusta ei saanut purettua millään. Uskon fiksoituminen on loistavaa työskennellessä, sillä se auttaa häntä etsimään vastaukset ongelmiin, mutta arjessa se saattaa olla hieman haastavaa ja omat teot kannattaa suunnitella huolellisesti, ettei joudu pulaan. On hyvä, että on vain yksi Usko.

Vaikka saatan tästä Armaksen kiltin pojan käytöksestä kyllä olla hieman väärilläkin linjoilla. Muutamia pieniä viitteitä aiheesta on ollut. Viimeisimpänä muutaman illan takainen tilanne, jossa Armas toi sänkyyn lelun, jonka takavarikoin peiton alle. Syynä se, että joko Armas rupeaa sitä heittelemään sängyssä tai sitten mussutuslutkuttaa sitä, jolloin ääni estää nukkumasta. Olen ihmetellyt kuinka rauhallisesti Armas tähän lelun takavarikkoon ottoon suhtautuu, sillä usein hän vain huokaisee ja käy pötkälleen. Kuitenkin männä yönä en nukahtanutkaan heti ja täten huomasin Armas Ketkunperän yölliset seikkailut. Armas taisi luulla, että olin jo nukahtanut, sillä hän hiljaa hiipi omalta paikaltaan minun toiselle puolelle ja hiljaa hivutti päänsä peiton alle. Täydellisen murtovarkaan elkein hän ujuttautui kohti juuri aiemmin takavarikoitua lelua, nappasi siitä hampaillaan kiinni ja hitaasti veti lelun takaisin itselleen. Tämän jälkeen Armas kiikutti lelun ylpeästi tuhisten takaisin omalle tyynylleen ja kävi tyytyväisenä lelun viereen nukkumaan.

Muuten viikko oli taas kohtalaisen tylsä jengiläisten mielestä. Pomo taas joutui istumaan myöhäisestä iltapäivästä iltaan asti koneella kurssilla. Karvaiset jengiläiset järjestivät jo väliintulon, jossa huolenaiheena oli pomon jatkuva työnteko. Siltä se toki tuntuikin, että koko hereilläolon ajan oli jatkuvasti puuhaa. Pojat olivat enimmäkseen huolissaan heidän kadotetuista rapsutusajoista ja rauhallisesta nukkumaanmenosta. Taisinpa pojille luvatakin, että nyt tulevina viikkoina tehdään ihan normaalit työpäivät yhteen putkeen.

Sai Usko sentään nimipäiväonnitteluja vaaripapalta ja ihmistädiltään. Huvittavaa, että he tiesivät näistä nimipäivistä ja vaivautuivat myös tästä onnittelut lähettämään. Nähtävästi myös Armaksella oli viikolla nimipäivät, mutta ne menivät kaikilta ohitse. Meillä ei jengissä nimipäiviä ole ollut tapana juhlistaa. Pomo on syntynyt aikanaan sen verran rahallisesti tiukkoihin olosuhteisiin, että rahaa säästääksen vanhemmat antoi lapsensa nimeksi sellainen nimen, joka ei löydy kalenterista eikä ikinä tule täyttämään niitä kriteerejä, joilla kalenteriin päästäisiin. Näin ollen, jos ei pomolla ole nimipäivää, niin sitten ei ole kenelläkään. Toki rapsutukset vietiin Uskolle perille asti, että kai niitä nyt sen verran juhlittiin.

Viikko ja pääsiäinen ovat varsinkin olleet sen verran mukavat sääolosuhteiltaan, että ulkoilua on ollut mukava harrastaa. Lenkkitossut näyttävät päästävän tälle keväälle viimeisiä kuolinkorahduksia, joten ne täytynee pikimmiten uusia. En pääsääntöisesti pidä vaatteiden tai kenkien ostamisesta, joten hyvät löydettyäni käytän niitä, kunnes kengissä ei pohjat pidä tai vaatteet alkaa olla sukupuolisiveydellisistä syistä sakotettavassa muodossa. Kengät vain tuppaavat kulua vähän liian nopeasti. Näin lyhyellä matikalla laskien, kuukaudessa tulee käveltyä koirien kanssa noin 300 km, uimakaudella toki hieman vähemmän. Perus juoksutossut kestävät sen noin 800 km -1200 km, joten vuosittain tarvitsen 3-4 uudet lenkkarit. Niistä en tingi, sillä tähän ruhoon kuuluu fyysisesti kaksi täysmittaista lärpäkettä, joita kutsutaan jaloiksi, mutta toiseen jalkaan hermot toimivat vain 50 %. Näin ollen selkä- ja jalkavaivat alkavat nopeasti, jos yrittää huonoilla kengillä kävellä. Siinä vaiheessa, kun huomaa, että toinen jalka ei käytännössä enää jaksa toimia ja kulkeminen tapahtuu lähinnä ympyrämuodossa, täytyy toimia, ettei vain joudu veitsen alle.

Toivon, että uudet lenkkarit saavat viedä minua samanlaisiin luontokohteisiin kuin vanhatkin. Erittäin suureksi harmikseni olen joutunut nyt keväällä huomaamaan, että meidän ulkoilumaastoista todella moni on sitten viimenäkemän pistetty käyttökelvottomaksi. Yhdessä paikkaa soramonttu on laajentunut siten, ettei metsään voi kulkea ilman pelkoa tippumisesta monttuun. Yksi luontopolku, mikä vielä viime kesänä oikein kunnan sivuillakin oli mainostettu harvinaisen linnun pesimäpaikaksi, on nyt hakattu kokonaan. Erääseen metsään on viime kesänä rakennettu virkistyspolku, jossa pääsee pähkäilemään kaiken maailman luontoaiheisia kysymyksiä.  Nyt tämäkin luontopolku päättyy hakkuuaukealle. Olen erittäin huolissani siitä, että metsiä kaadetaan näin paljon. Painotan, että en ymmärrä metsänhoidosta mitään, mutta jo uutisissa ja dokumenteissa esitetyt väitteet tukevat mieleeni noussutta huolta. Ei edes tarvitse huolestua tulevista sukupolvista ja heidän pärjäämisestään, kun voin olla ihan huolissani omasta itsestäni ja itseni pärjäämisestä. En tiedä miten ikimetsä eroaa takapihan metsästä, mutta toivon, että niissä olevia eliöstöjä suojeltaisiin asianmukaisesti ja metsien hakkuut noudattaisivat oikeast kestävän kehityksen kaavaa.

2 vastausta artikkeliin “Puolen vuoden rajapyykki saavutettu

  1. Löysin blogisi eilen ja ahmin kaikki kirjoitukset. Aivan ihanaa elämää teillä 😍

    Meillä on vain yksi perro, mutta toinen on haaveissa kaveriksi tälle pallohullulle pojalle.

    Liked by 1 henkilö

    1. Hei. Hienoa, että perrolaisia päätyy tätäkin lukemaan. En tiedä mikä tässä rodussa on, mutta nämä tuppaavat moninkertaistumaan. Palloilu on meillekin tuttu hulluus. Sen verran hulluja, että pitäisi mennä anonyymeihin palloholisteihin. Odotetaan innolla kesää, koska uimassa pääsevät aina pallot hakemaan.

      Tykkää

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: