Haparoivat ensiaskeleet teinimaailmassa

Silläviisiinhän siinä nyt kävi, että kevät tuli ja kevät meni.  Viikko ollut melkoista stressihaipakkaa töissä. Työpäiviä kertyi kuusi. Onneksi ensi viikolla maanantaina saa sitten lepuutella hermojaan ylimääräisen vapaapäivän avulla. Kuten aina kun työ vaatii erityistä keskittymistä ja pitkiä päiviä, niin jengiläisten kanssa se kompensoidaan sillä, että pyritään tehdä mahdollisimman mukavia ja pitkiä lenkkejä.

Maanantaina ja perjantaina pakattiin jengi perromobiiliin ja suunnattiin samaan paikkaan lenkille. Maanantaina oli hurjan kuuma ja rellestyksen seurauksena jokainen oli kuumissaan läähättäen. En tietenkään vielä ole tajunnut, että vesipullo pitäisi ottaa lenkille mukaan, joten piti keksiä toinen ratkaisu. Käveltiin pienen hiekkakuopan lammen reunalle ja päätin antaa jokaisen käydä kerran pulahtamassa. Ovathan kaikki heistä jo tänä keväänä käynyt ojissa rämpimässä sitä tahtia, että tuskin yhdestä pulahduksesta kylmettyisivät. Uskolle ja Oivalle heitin kepit, joiden perään lähtivät tottuneesti. Yllätyksekseni Armas juoksi samalla innolla veteen, yrittäen saada Uskolta keppiä pois. Hieman hämillään hän siellä polskutti, kun huomasi ettei jalat yllä pohjaan, mutta noin ensikertalaiseksi erittäin hyvin. Tai siis kai tämä pitää laskea toiseksi kerraksi, kun ensimmäinen kerta oli katastrofaalinen liukuminen kiveltä järveen. Isommat pojathan olisivat halunneet uimista jatkaa vielä, mutta yhteistuumin sovittiin, että kesällä saavat sitten polskia sydämensä kyllyydestä, kunhan vesi vähän lämpenee.

Uimistunnelmiin siis päädyttiin maanantaina. Perjantaina olosuhteet olivat erilaiset, kuten viikon kuvistakin voi päätellä. Yhteistä kuitenkin molemmille lenkeille oli, että karvaiset jengiläiset olivat molempina päivinä märkiä kuin uitetut koirat. En ehkä hellepäiviä kaipaa, mutta lumesta ollaan mielestäni saatu nyt tämän talven osalta tarpeeksi. Samaa mieltä tuntuivat olevan kaikki jengiläiset.

Jengimme on nyt virallisesti yhtä pentua pienempi ja yhtä teiniä suurempi. Huomasin, että Armas nosti pihalla ollessaan takajalkaansa pissiessään. Se on ainakin minun mielestäni se kasvun merkki. Ehkä hieman kaihoisasti, mutta kuitenkin erittäin iloisella mielellä kirjasin TOP 3 listan siitä, minkä vuoksi on ihanaa, että pentuaika on nyt ohitse.

1. Fysiologia, fysiikka ja anatomia

2. Lenkkeily ja ulkoilu

3. Kumppanuus

Nämä kaipaavat ehkä hieman avaamista, joten tässä sitä tulee. Ensimmäisenä kohta 1. On ihanaa, ettei tarvitse herätä yöllä useaa kertaa päästämään pentua ulos, vaan anatomia ja fysiologiakin on kehittynyt sellaiselle tasolle, että pennun elimistö sopeutuu muun jengin elämänrytmiin. Edelleen toki huomaan, että olen jatkuvasti Armasta päästämässä ulos. Nykyisin sentään Armas ei aina edes ulos mene, vaan kääntyy ovensuusta pois. Aiemmin aina meni pihalle ja saman tien kun oven olin sulkenut, oli poika jo seisomassa rappusella odottaen sisään pääsyä.

Kokeilemalla ja oppimalla kokemuksista tässä kaikkien kanssa on kasvettu. Tämänkään pennun kanssa en neliraajahalvaantunut enkä murtanut mitään osaa kehostani, vaikka kamikazemaisia hyökkäyksiä jalkojeni juureen usein tehtiinkin. Varsin harmittavia nämä kamppausyritykset olivat silloin, jos oma keskittyminen oli jossain muussa kuin pennussa. Jokainen pennun pomo tietää sen inhottavan vaiheen, kun pentu seuraa perässä ja ihan vahingossa onnistuu aina jalallaan kolauttamaan pentua leukaan tai päähän. Riippuen koirasta, niin tämä vaihe kestää eri verran aikaa. Muistelen, että Usko ei meinannut oppia lainkaan pitää turvaväliä, vaan oli mieluumin lähellä ja otti kaikesta varovaisesta kävelystä huolimatta kolauksia leukaan.

On kuitenkin yksi asia, jonka poistumisesta olen täydellisen onnellinen. Se on sen verran ärsyttävä ja ällöttävä asia, ettei siitä oikein huumoriakaan pysty keksimään, joten kerron sen totuudenmukaisena tarinana. Tämän tarinan päähenkilö voisi olla kuka tahansa karvajengiläisistä, koska jokainen tämän on tehnyt. Pieni vinkaisu yöllä, että tarvitsee päästä pissalle. Päästän pennun pihalle, käyn juomassa vettä ja päästän pennun takaisin sisälle. Palaamme takaisin sänkyyn. Itse hulahdan sängyssä omalle paikalle kuin täytteet tacokuoren sisään. Pentu päättääkin, ettei halua nukkua valitsemallaan paikalla pääni vieressä. Tunnen, kuinka pienet tappijalat hapuilevat olkapäätäni ja poskeani. Pentu yrittää kävellä rintakehäni yli, mutta ei huomioi, että pääni on siinä tiellä. On kuitenkin liian myöhäistä pysähtyä ja lopulta pentu päätyy liukumaan pääni yli toiselle puolelleni. Urospennuilla on sitä pippelin päässä olevaa karvaa, joka tietenkin on märkä siitä äskeisestä yöpissasta. Tunnen kuinka kasvojeni yli kulkee märkä vana. Pentu on ihmeissään, kun pomo nousee sängystä ylös, vaikka juuri siihen takaisin vasta tultiin. Pippelikarvat, märät naamalla olevat pippelikarvat. Niitä minulla ei todellakaan ole ikävä.

Sitten kohtaan 2. Pennun ja aikuisen koiran lenkkeilyn yhdistäminen on yksi haastavimmista asioista, mitä pitää ihan tavallisessa arjessa suunnitella. Minä en todellakaan mihinkään koiranulkoilutusrattaisiin taivu, en kehtaisi mistään hinnasta niiden kanssa ulkona kävellä. Mielestäni verkkarit, vaikka vähän rikkinäisetkin, on hyvä vaatetus likaisen collegepaidan kanssa käydä kaupungilla ja kaupoilla, mutta rajansa minullakin, että mitä kehtaa. Näinpä lenkit ovat pitäneet sen alun parin kuukauden ajan suunnitella tarkasti.

Uskon kanssa ongelmaa ei ollut, koska aina mentiin Uskon tahtiin. Oiva saapui vuoden päästä ja kohtasin ongelman ensimmäisen kerran. Oiva oli mukana kaikilla lenkeillä alusta alkaen. Positiivista oli, että tuona talvena oli äärimmäisen kylmä, joten sujautin itseni pilkkihaalariin ja Oivan sinne sisään. Pilkkihaalarissa kun on ylävatsalla vyö, niin Oiva pysyi haalarin sisällä kuin kenguru äitinsä pussissa. Oiva oli täysin onnellinen, kun sai katsella maisemia ja tulla kannetuksi. Pikku hiljaa Oiva halusi kävellä enemmän ja enemmän, joten nostin hänet aina tarpeen mukaan kävelemään. Hetken päästä tuli pyyntö nostaa takaisin kengurupussiin ja matka jatkui.

Armaksen kanssa haasteellista oli se, että oli jo kaksi koiraa, jotka vaativat oman huomionsa. Koetin laittaa hupparin sisään pentua, mutta ilman sitä vyötä, ei omia käsiä saanut kuitenkaan vapaaksi. Pienen hetken mietin mielessäni, että laittaisin vyön hupparini päälle, mutta lopulta tulin kuitenkin järkiini. Armas ei aamulenkille tai iltapissalle tullut mukaan,  vaan harjoitteli onnistuneesti yksinoloa. Armas kuitenkin kulki alusta pitäen päivälenkillä mukana. Toki se oli pari ensimmäistä viikkoa pelkästään metsässä olemista, jolloin isot saivat päästää irti energiaansa ja Armas sai kävellä sen verran kuin jaksoi. Aamulenkille Armas joutui pari viikkoa ennen kun olin tätä suunnitellut, sillä päivän energiamäärä oli muuten melkoisen mahdoton.

Nyt on ihanaa, kun ei tarvitse miettiä lenkkien pituutta. Tai siis Uskon puolesta pitää miettiä, että ei hirveästi niitä yli 10 km kävelyitä yhdellä kertaa tehdä. Eikä se nyt ihan arkipäivää meille olekaan. Lenkit ovat kuitenkin pidentyneet, sillä on kiva viedä Armasta lenkille. Kun oli vain nuo keski-ikäiset patukat, niin metsässä kävely saattoi mennä siten, että minä kävelin edellä ja koirat tulivat jaloissa kiinni perässä. Ei tuntunut kamalan rentouttavalta tai itselle iloa tuottavalta. Nyt Armas touhottaa omalla energiallaan omiaan. Oivakin on innostunut taas entistä enemmän tutkimusmatkailuista. On enää vain Usko, joka ei keppiralliin lähde. Tämä toki ehkä minun aikaansaannosta ja sen haluankin pitää, koska pelkään kovasti Uskon jalkojen puolesta. Iästään huolimatta Uskolla on edelleen aivoissa musta ja tyhjä kohta siinä paikassa, missä pitäisi olla itsesuojelutumake.

Kolmas asia on epäkonkreettisin, mutta minulle kuitenkin tärkeintä. Pennut rakastavat kaikkia ja heidän selviytyminen hengissä riippuu siitä, että pääsevätkö he laumaan. Tai siis ihmisen johtamassa laumassa nyt ehkä henki ei lähde siitä, jos ei laumaan sopeudu, mutta ne alkukantaiset geenit ohjaavat hakemaan hyväksyntää. Nyt se vaihe on Armakselta selkeästi ohitse sekä minun että Uskon ja Oivan kohdalta. Armas on isompien jengiläisten puolesta hyväksytty laumaan ja hän käyttäytyy oman arvoasteikkoasemansa mukaisesti. Toki on hänellä höperöitäkin piirteitä, joilla saada enemmän huomiota. Usko varsinkin haluaa aina todella lähelle sohvalla pötköttämään. Armas on keksinyt, että jos hän hyppääkin sohvan käsinojan ylitse syliin, niin hän aina pääsee lähemmäs minua kuin Usko. Armas on aina ylpeä saavutuksestaan, kun huomaa Uskon tuhahtelevan pettyneenä, kun joku toinen varasti sittenkin sen parhaan paikan pomon lähettyvyydestä.

Mikäs se sanonta on, että jokainen voi saada pennun pitämään itsestään, mutta vanhan koiran ystävyys pitää ansaita. No, niin se pitää kyllä pennunkin ystävyys.

Muistan aikanaan, kun Uskoa kävin katsomassa ensimmäistä kertaa. Tässä vaiheessa en ollut varma siitä, minkä rotuisen koiran näistä tämänkarvaisista haluaisin, mutta siitä olin varma, että haluan nartun. Pienet rääpäleet olivat ehkä neljän viikon ikäisiä, eli juurikin lähteneet tutkimaan maailmaa enemmän. Tullessani kasvattamoon, olivat nämä sisarukset kaikki syvässä unessa. Istuin lattialle odottamaan heräämistä ja ensimmäisenä sieltä nostikin päänsä pieni valkoinen pentu, jolla oli ruskea Zorron naamio kasvoillaan. Tuo pentu käveli suoraan luokseni ja kävi syliini jatkamaan unia. Muut pennut heräsivä yksitellen ja alkoivat riehumaan. Tuo yksi pentu nukkui vain sylissäni. Hän oli valinnut minut. Siitä on nyt se seitsemän ja puoli vuotta ja edelleen tuo pieni poika tulee mielellään syliini nukkumaan.

Jos elämä olisi elokuvaa, niin en kirjoittaisi enää näitä uusia kappaleita, vaan uskottelisin kaikille, että Usko oli täydellisesti minun koirani tuon ensimmäisen tapaamisen jälkeen. No, ei ollut. Kävin vielä toisen kerran kasvattamossa vierailulla, kun pennut olivat 6 viikkoisia. Tällöin Usko ei edes vilkaissut minuun päin. Jatkoi vain leikkimistä ja riekkumista sisarustensa kanssa. Lopulta Usko meni nukkumaan pöydän alle täysin saavuttamattomiin. Ei pennuista siis ihan ensisilmäyksellä voi tulla omia. He seuraavat vain vaistoa ja ottavat vastaan sen huolenpidon, minkä saavat. Toki Usko kiintyi kaikista jengiläisistä minuun nopeiten. Kun olimme kotiin lähdössä, niin Uskolle tuli kamala hätä ja hän kiipesi olkapäätäni vasten. Siinä hetken oltuaan hän rauhoittui ja on siitä asti ollut maailman uskollisin koira. Hän luottaa 100% minuun. Jos kerron, että menen töihin, niin hän menee sohvalle pötköttämään ja on täysin rento, sillä hän tietää minun palaavan kyllä. Hän antaa tehdä itselleen mukisematta kaikki toimenpiteet, mitä tarvitaan. Hän seuraa minua mihin vain.

Oiva on ollut haastavin tapaus saada omaksi ystäväksi. Hän oli lähes puoli vuotta vain Uskon koira. Ei ollut kovin kiinnostunut tekemään mitään minun kanssa kahdestaan. Hän katsoi Uskosta mallia, että miten pitäisi käyttäytyä. Puolen vuoden iässä Oivan päässä napsahti ja hän alkoi tajuta minusta jotain. Nyt Oiva on ehkä kaikkein kiintynein minuun, sillä hän on pomonsa kaltaisesti hieman introvertti. Hän voi mennä kyllä muiden rapsuteltavaksi mielellään, varsinkin lenkillä hän tarjoaa mielellään rapsuttaville käsille kankkuaan, mutta syvempää tuttavuutta Oivan kanssa ei kovin moni pääse kokemaan. Hän kuitenkin aina hoidossa ollessaan kaikkein eniten minua kaipaa. Minun syliini hän kyllä tulee erittäinkin tiivisti pötköttämään. Hänelle olosuhteet täytyy olla vain täydelliset. Hän on kuin se prinsessa, joka 100 patjan alta tunsi herneen. Mutta silloin kun Oiva haluaa minun lähelle, niin silloin täytyy kaikki muu työ keskeyttää ja hetken aikaa vain Oivaa huomioida. Oiva on hyvä ystävä.

Armas oli pienenä pentuna vähän yksinäinen susi. Olen nähnyt monta videota pennuista, jossa kaikki muut pennut ovat rapsuteltavina, mutta Armas pyörii jossain omissa hommissaan tai sitten istuu penkin alla, pyyhkeen takana piilossa. Ennen kun Armas lopulta kotiin tuli, niin hänen kanssaan käytiin keskustelu siitä, että meidän jengissä on pakko kestää silityksiä ja pusutuksia. Ja se on ollut okei. Armas on ollut koko ajan kaikkien koira. Minun, Uskon, Oivan ja kissankin. Hän ei edelleenkään ota nokkiinsa, jos joku ei sitä yltiöpositiivista ekstrovertin vauhtia kestä, vaan siirtyy sitten luontevasti seuraavaan uhriin. Nyt Armas on kasvanut siten, että hänkin on niin itsevarma ja kehittynyt, että hänen ei tarvitse tulla minun lähelle, vaan hän tulee lähelle kun hän haluaa tulla. Se tuntuu hyvältä. Olen onnistunut kasvattamaan hänelle turvallisen jengiympäristön. Ystävä hyvä.

Summa summarum. On ihanaa, että meillä on tuo pieni iltatähti. Keski-ikäinen pomo ja keski-ikäiset vanhemmat setämiehet eivät enää pääse jumahtamaan paikalleen. Tämän viikon lenkkipaikalle ajaessani naureskelen aina yhden pienen hiekkatien varressa olevia varoituskylttejä. Tai siis yhtä niistä. Muissa ehkä varoitellaan hevosista tai lapsista, tai ehkä molemmista, mutta yhteen aina kiinnitän huomion. Siinä lukee yksinkertaisesti: Älä uraudu. Tämä on aina hyvä muistisääntö elämään. Siinä vaiheessa, kun on elämässä mukava olla ja arki rullaa ilman sen suurempia ponnistuksia tai muutoksia, niin siinä vaiheessa jokaisen pitäisi ajaa tuon tien ohitse ja lukea varoitusmerkki. Ikinä ei saisi urautua. Armas on tuonut meidän jengiin todella paljon hymyä, iloa ja rakkautta. Päivääkään en antaisi pois ja toivon, että vaikka pentuvaihe hujahti ohitse ihan silmänräpäyksessä, niin teini-ikä ja nuoruus kestävät kauan. Armas on meille muille jengiläisille nuoruuden lähde, keski-ikää karkoittava pistos ja haittavaikutukseton ilopilleri.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: