Vähänks noloo!

No, ei edes oikeasti ole, mutta kunnioitetaan yhden jengiläisen yksityisyyttä hänen pyynnöstään ja kerrotaan tarinaa nimettömänä. Vaihtoehtojahan on viisi, niin kukaan ei tiedä kenestä puhutaan. Maanantaina tämä eräs kaveri nuoli vimmatusti peräpäätään. Ääni oli sellainen, että seismologisella laitoksella varauduttiin maanjäristykseen, sillä äänivärähtely sai tarkat tutkimuslaitteistot reagoimaan villisti. Onhan se hyvä, että pitää munaskuukkeleista ja muista osistaan huolen, mutta jos itse pitää etsiä Peltorit oman kuulon turvaamiseksi, on se vakava asumishaitta. Jengiläinen lopulta rauhoittui ja lopetti toimintansa, mutta aamulla lenkillä ollessa huomasin, että peräpää turvotti toiselta puolelta niin, että vaaleanpunainen patti olisi läpäissyt Trafin takasumuvalotarkastuksen. Kaveri ei myöskään tapansa mukaisesti lähtenyt rellestykseen mukaan, vaan päätyi rauhallisesti löntystelemään aamun raitisilmahyppelyn.

Kotona tarkastelin takapäätä ja tunsin kovan patin, joka oli selkeästi arka. Diagnosoin tilanteen anaalirauhasongelmaksi. Googlettelin vielä varmuudeksi oireita vahvistaakseni diagnoosin, sillä näinhän se kannattaa tehdä koirien sekä oman itsensä kohdalla. Löysin myös hoito-ohjeet, jossa kehoitettiin kääntymään eläinlääkärin puoleen. En kääntynyt, sillä näinhän se kannattaa tehdä koirien sekä oman itsensä kohdalla, ainakin aluksi.

Olen viime vuosituhannella ollut TET-harjoittelussa eläinlääkärissä ja muistan edelleen ohjeistukset miten anaalirauhaset tyhjennetään. En ole taitoa koskaan joutunut käyttämään hyväkseni ja totesin, että en ainakaan näin alkujaan käytä niitä nytkään. Jos konservatiiviset keinot eivät toimisi, niin sitten täytyisi tehdä toisenlainen suunnitelma. Toinen mielenkiintoinen asia, minkä edelleen muistan tuolta muinaishistoriasta on se, miten uroskissat kastroidaan: vuuip, plop, plop, tsip, tsip, run, run, run, ja valmista tuli. Kissa hereille. Tätäkään taitoa en ole toistaiseksi koskaan tarvinnut.

Takaisin tähän jengiläisen peräpään sumuvaloon. Hoitoprotokollaksi valittiin tämän rassukan nolostelijan takapään suihkuttelu lämpimällä vedellä muutaman kerran päivässä ja kipulääkitys. Jo ensimmäinen suihkauttelu helpotti painetta ja  päivässä pääsimme melkein normaaliin tilanteeseen. Pitää varmaan tällaisiin keski-iän vaivoihin paneutua hieman enemmän. Ei ole koskaan tarvinnut kenenkään koiran kanssa näitä asioita pohtia. Loppu kuitenkin hyvin ja loppuviikosta ei ollut oireista tietoakaan, vaan rellestyspertti oli takaisin vauhdin hurmassa hymy korvissa. Tästäkin selvittiin, niinkun selvitään kaikesta muustakin.

Raukkaparat eli karvaiset jengiläiset joutuivat tällä viikolla jälleen seuraamaan stressintäyteistä pomoa. Tilanne onneksi tulee ensi viikolla jo helpoittamaan paljon ja loppukuusta stressin pitäisi kokonaisuudessaan helpottaa, mutta kuluva viikko oli aika hurja. Jokainen ihminen tietää sen stressin olotilan, jossa tekisi mieli oksentaa, mutta tiedostaa, että stressi on niin syvällä vatsassa, että oksentaessa pitäisi toisella kädellä pitää ulkokautta kiinni omasta peräsuolestaan, ettei se oksennuksen perässä pullahtaisi ravinnekuljetuslinjaston väärästä päästä ulos.

Kiitin taas karvaisia jengiläisiä siitä, että he ovat olemassa. Heidän ansiostaan ei oksentelua ja peräsuolen kiinnipitämistä tai kiinnittämistä hakaneulalla persposkeen tarvinnut miettiä. Tilanne alkoi siitä, että otin itsestäni kuvan, jonka lähetin ystävälleni, jossa kuva kertoi enemmän kuin tuhat sanaa siitä, miten työviikko on mennyt. Pelästyin melkein itsekin, sillä kuvasta takaisin katsoi vähintään kolmekymmentä vuotta vanhempi, kaksikymmentä vuotta ammatikseen ryypännyt ja kymmenen vuotta sitten kolme asuntoa, perheen, sukulaisen maatilan ja haimansa menettänyt henkilö.

Siltä istumalta totesin, että työpäivä päättyy siihen ja nappasin hihnat käteen ja lähdimme jengeilemään metsikköön. Luonto rauhoittaa ja noiden huligaanien katselu rentouttaa todellakin mieltä. Metsässä kulkiessa sitä taas muistaa ajatella, että ne omat ongelmat on tässä maailmankaikkeuden mittasuhteessa aika mitättömiä. Jokainen niistäkin ongelmista ratkeaa ajallaan, stressasi sitä tai ei. Kotiin tultua otin uuden kuvan itsestäni ja silloin kuvasta katsoi takaisinpäin huomattavasti tutumman näköinen hahmo. Poissa olivat tiukka leukojen pureminen yhteen, viivasuorat huulet ja kymmenet rypyt. Mitäköhän sitä tekisikään, jos ei olisi tuollaista lääkettä kaikkea kurjuutta vastaan?

Ihmiset alkavat selkeästi kärsiä jälleen mökkihöperyydestä, vaikka valtakuntaa on enemmän nyt avattukin. Heillä tuntuu olevan tarve keskustella, jopa siis meidän jengin kanssa. Yhdellä metsälenkillämme tuli vastaan nainen, joka kulki yksikseen. Siis ei koiraa eikä mitään muutakaan järkevää syytä kulkea metsässä. Tai siis näin huomasin itse ajattelevani, kun naisen näin. Jos olisin sosiaalisessa mediassa, niin saattaisin paikalliseen Puskaradioon ilmoitella epäilyttävästä henkilöstä, joka haahuili vailla tarkoitusta pitkän matkaa asutuksen ulkopuolella. Yksin.

Ohittaessaan meitä Armas tietenkin osoitti mielenkiinnon naista kohtaan ja nainen heti sanoi, että tottakai häntä saa tervehtiä. Armas tässä vaiheessa jäi hieman katselukannalle ja lähetti isonveljen ensin tarkistamaan kohteen vaarattomuuden. Oiva tunki takapuolensa tottuneesti rouvan jalkoihin ja otti vastaan kaikki annettavissa olevat rapsutukset. Armas katseli hetken ja liittyi seuraan, selkeästi rouva oli aseistamaton ja vaarattomaksi todennettu. Uskoa ei jaksanut kiinnostaa, vaan hän jäi napsimaan löytämäänsä keppiä.

Nainen tuntui näkevän minun päässä vilisseet ajatukset, sillä hän kertoi oman koiransa menehtyneen syksyllä ja että tuntui lähes rikolliselta kävellä metsissä ilman koiraa. Oli kuulemma ottamassa nyt uutta jengikaveria metsänhuoltohommiin mukaan. Nainen jatkoi, että metsässä käveleminen rauhoittaa ja siksi aina välillä täytyy ulos päästä kävelemään. Mieleeni nousi bisnesidea, jossa ottaisin kasan stressin riepottelemia betonihelvetissä eläviä ihmisiä mukaan jengin kanssa lenkille. Jokaisen älyvälineet, paitsi aivot, pakattaisiin tiiviisti suljettuun laatikkon ja jätettäisiin ottamatta mukaan. Ei tarvitsisi mitata askeleita, pulssia tai kuunnella tulevia puheluita ja sähköposteja. Ei, vaan tuolla metsähaahuilulla annettaisiin metsälle se kaikki väärin kertynyt energia ja lähdettäsiin metsästä pois rauhassa ja rentona. Väitän, että teho olisi huomattavasti vahvempi kuin millään lääkkeellä. Toki metsässä kulkeminenkin, kuten lääkkeiden syönti, toimii parhaiten silloin, jos toimivuuteen uskoo. Ja näin ollen tästä pitäisi veloittaa sen verran suuri summa, että ihminen uskoisi siihen. Luulen, että moinen toiminta hävittäisi minulta sen metsän rauhoittavan vaikutuksen. Näin ollen nyt kuitenkin toistaiseksi pidättäydyn vain itseni viemisestä ulos ilman lääkärin määräystä kolme viiva viisi kertaa vuorokaudessa ja tarvittaessa, elämän laadun parantamiseen.

Punkki -punkeroita näyttää tänä keväänä olevan enemmän liikkeellä kuin aikaisemmin. Toistaiseksi en ole käyttänyt punkkikarkotteita, sillä emme asu ja harvemmin vierailemme millään riskialueella. Näin ollen olen pitänyt pienempänä riskinä sitä, että joskus punkin joutuu koirasta poistaa. Muistelen, että viime vuonna poistin kahdesta koirasta yhteensä kolme punkkia koko kesän aikana ja muutama jäi kiinni tarkastuksessa karvoja pitkin kävellessään. Tänä vuonna olen poistanut nyt kaksi punkkia ja kaksi olen löytänyt kävelemästä pitkin selkää. Jos tuo määrä tästä kasvaa, niin sitten on varmaan pohdittava toimenpiteitä. Toki toivoisin, että ei tarvitsisi.

Muuten jengissä kaikki hyvin, kop kop, terveenä ja kivuttomana. Armas on nyt hieman ryhtynyt törkeämmäksi ruokarohmuksi, sillä taas pitää olla Uskon kupin vieressä kyttäämässä, ettei pentu pääse syömään kahtia ruoka-annoksia. Lisäksi tuo pieni poika löytyi eräänä päivänä syömästä tiskipöydälle jäähtymään jättämääni ruoka-annosta. Armas ei edes tajua hävetä tekosiaan, vaan käy vain istumaan ja tuijottaa takaisin. Hänen mielestään syy on aivan selkeästi pomon, joka tulee pienet puuhastelut aina estämään. Siltikin, ikää on nyt tullut 7 kuukautta täyteen, niin mitään tämän suurempaa murrosikää ei vieläkään ole näkyvissä. Ehkä hän sitten on niin sinut itsensä kanssa, ettei kamalasti tarvitsekaan kapinoida. Kop, kop. Kyllä, tiedän, että nuo saattavat olla ne kuuluisat viimeiset sanat, mutta jokaisella on oma oikeus kärsiä tai olla kärsimättä kasvukivut matkalla aikuisuuteen.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: