Helteen huijausta ja hengenvaara

Okei. Ehkä hengenvaara on dramaattinen klikkiotsikko, mutta huonolla tuurilla lopputulos olisi voinut olla kurjaakin kurjempi. Aloitetaan kuitenkin tarina kronologisesti, jolloin aloitamme hellesään huijauksesta ja päädytään ikävään tilanteeseen päivän edetessä.

Olin katsonut sääennusteet ja ne uhkasivat tuskaista kuumuutta niin kauaksi aikaa kun ennusteita vain voitiin tehdä. Hermo meni. Karvaperrot ovat onneksi kuitenkin tyytyneet kohtaloonsa ja varhaisen aamun vajaan tunnin kävelyyn lähimaastossa. Itseäni on syyhyttänyt käydä uusilla ulkoilureiteillä ja olen vain odottanut oikeaa hetkeä. Onneksi en ole lomalla vasta kuin elokuussa, eli silloin toivottavasti säät suosii meitä lämpövammaisia, jotta päästään kunnolla käymään luonnossa.

Kuten sanoin, niin keksin näin heinäkuullekin tavan huijata lämpöä ainakin yhtenä päivänä. Laitoin herätyskellon soimaan ennen puolta viittä. Kaksi valkoista jengiläistä oli heti valmiit lähtemään minne ikinä oltiin menossa. Oiva sen sijaan aamutorkkuna työnsi vain päänsä tyynyn alle ja oli jatkamassa unia.

Se on huvittavaa, kuinka kaikilla näillä on omat aamurutiinit. Usko oli nuorempana herätyskello, joka otti tehtävänsä vakavasti. Tässä nuoren Uskon ajatuksenjuoksu aamuisin: ”Kello on nollakuusisataa. Aika herätä, ettei koko päivä mene pilalle. Herätän tuon pomon. Kokeillaan ensin kevyellä tökkäisyllä. Jaha. Ei vastetta. No, tuhistaan naamalle. Ei vastetta. Nyt pitää tarkistaa, että hengittääkö se. Ehkä, muttei muuta elonmerkkiä. Voisin kokeilla refleksejä. Kokeillaan nielurefleksiä. Tassu nenän päälle, niin sen pitää avata suu. Ja sitten olen valmiina toimenpit… No hei Pomo, kiva kun olet hereillä. Miksi noin kärttynen?”. Nykyisin Usko ottaa aamut tilanteen mukaan ja osaa olla valmiina lähtöön tai jatkaa rennosti. Yleensä kun työt aloitetaan, niin siirtyy vain työpöydän alle huokaisten nukkumaan lisää. Oiva usein vielä jatkaa unia sängyssä. Armas sen sijaan on aina valmis heräämään täydellä höyryllä. Yleensä etsii suuhunsa jonkun niistä harvoista leluista, jotka vielä voivat näkyvillä olla. Saalista kuljetetaan ympäriinsä ja samalla häntä näyttää siltä, että se on saanut epileptisen kohtauksen. Se poukkoaa pitkin poikin joka suuntaan.

No niin, mutta kuitenkin sain lopulta myös Oivan perromobiiliin. Hieman jengin uskottavuutta saattoi vähentää se, että Ylen radiosta tuli tuohon aikaan yhteistä ohjelmaa, eikä siis sitä kanavaa, mitä yleensä kuunnellaan. Onneksi kukaan ei nähnyt kun Pomo hoilotteli kurkku suorana Matin ja Tepon Kaiken takana on nainen -kappletta ohjatessaan perromobiilia kuvankauniissa Suomen kesässä.

Lähdimme kiertämään noin 7 km lenkkiä, joka kiersi järven rantaa. Karvaiset kaverithan olivat ihan höperönä ja yrittivät jokaisesta pienestäkin kohdasta kerjätä uintihetken. Lopulta oli pakko välillä pakottaa jatkamaan matkaa, kun matkaa käveltävänä kuitenkin oli ihan kiitettävästi. Pääasiassa saimme kulkea rauhassa, mutta muutamassa kohdassa oli useampi teltta pystytetty. Liekö ihmiset karanneet kuumista kaupunkiasunnoista viileyteen. Yksi ihminen nähtiin, kun oli tupakille noussut jo. Hän jostain syystä katseli meitä kuin hulluja. Onneksi kuitenkin muut telttojen asukkaat vielä nukkuivat ja saimme rauhassa liikkua. Armas välillä ihmetteli piilosta kuuluvaa kuorsausta ja Oiva olisi mielellään tarkistanut pihalle jätettyjä ruokakasseja. Uskoa ei kiinnostanut muu kuin ranta.

Kokonaisuudessaan matkaan meni kaksi tuntia. Harmitti itseä, kun en ottanut uikkaria mukaan. Toisaalta eipä siellä kukaan olisi nähnyt, vaikka ilman vaatteita olisi uinut. Maisemat olivat loistavia. Ja lämpötila. Lähtiessämme liikkeelle auton mittari näytti 12 astetta ja kotiin lähtiessä 20 astetta. Tunsin itseriittoista tyytyväisyyden tunnetta, kun olin onnistunut huijaamaan säätä. Saimme ihanan rentouttavan lenkin. Jos ei muulloin näitä mielenrauhan kävelyjä voi tehdä, niin tehdään sitten näin aamuyöstä. Onneksi Suomessa valoa riittää tähän puuhaan, ettei tarvi otsalamppua ottaa mukaan.

Kerhotiloihin palasi väsynyt, mutta onnellinen jengi. Laitoin nälkäisille karvaolennoille ruoat, kunnes itse söin. Armas oli omituinen ruoan jälkeen. Ei kyennyt rauhoittumaan paikalleen. Oli aamulla oksentanut limaa, mutta oletin sen johtuvan innostuksesta ja vedestä. Nyt kuitenkin vähän huolestuin. Koetin hieroa mahaa, joka tuntui auttavan. Armas oikein hakeutui hierottavaksi. Armas vetää ruoan kuin huuverin imuri, joten oli hyvin mahdollista että eksynyt pieru räyhäisi ohutsuolta venytellen.

Pari tuntia Armas selkeästi sai epämiellyttäviä kohtauksia, eli kipu tuli aaltoillen. Päästin pojan pihalle, jotta lämmin kesäsää houkuttelisi räyhähengen pois. Kolmen tunnin päästä aamiaisesta Armas oksensi. Ulos tuli koko aamupala. Siinä oli vielä osittain sulamatonta nappulaa. Huolestuin ja googletin uuden kerhomajan läheisimmän päivystävän lääkärin. Ruoka ei ollut edennyt mahalaukusta eteenpäin. Seurasin kuitenkin hetken, että helpottiko oksennus oloa. Olo ei ollut selkeästi enää niin tukala, mutta ei poika ihan itsensä ollut.

Näin ollen soitin päivystykseen ja ilmaisin epäilyn vierasesineestä suolessa. Onneksi Armas kuitenkin joi vettä ja se tuntui pysyvän sisällä, eli ihan sydän syrjällään ei tarvinnut ajella. Matkaa oli kuitenkin puolisen tuntia. Perille päästyä Armas oli jo lähes oma itsensä, haisteli ja tervehti henkilökuntaa. Hetken jo mietin, että lähdetään takaisin kotiin. Kuitenkin kuulin suoliäänet korviini asti, jolloin totesin, että oli meillä syytä siellä olla. Jos vointi olisi laskenut samaa rataa kuin mitä se aikaisemmin alkoi laskea, niin pahimmassa tapauksessa perille päästyä olisi voinut olla kyydissä sokkinen koira.

Lääkäri kehui Armasta (tämä on jostain syystä äärimmäisen tärkeä asia ainakin itselleni pomona. Eli, että jengiläistä kehutaan. Tulee olo, että toinen tekee varmasti parhaansa auttaakseen) ja oli sitä mieltä ettei ole sokkinen ja on hyvävointinen. Suolistossa ei ollut hänen mielestään vierasesinettä, mutta ihan ruoansulatuksen alkupäätähän ei voida palpoiden tutkia. Nyt suolistossa kuului loisketta. Tunsin ihan käsiini Armasta pöydällä tukiessa, kuinka suolistossa oli käynnissä pahemmanlaatuinen pyörremyrsky. Jotain ongelmaa siis oli löydettävissä. Jäi ihmetyksen aiheeksi, että mitä.

Päädyimme lopulta lopputulokseen, että annetaan pahoinvointilääkettä ja seurataan tilannetta. Siis varsinkin, kun Armas oli jo oma höperö itsensä hyppien ja pomppien. Tulisimme takaisin, jos tilanne yhtään huononisi.

Kerhotiloihin tultua Armas oli edelleen oma itsensä, toki väsynyt. Tämä ei tietenkään ihme jo ihan aamun lenkin takia. Armas sai tehohoitotasoista seurantaa. Joka tunti kuuntelin suoliäänet, hengityksen ja sydämen. Lisäksi tarkistin ikenet. Ja joka tunti tein jotain, millä sain Armaksen liikkeelle arvoidakseni yleisvoinnin. Iltapäivällä aloin antaa Armakselle puolikkaan iltapäiväannoksen ruokaa. Toki pehmennettynä ja vain ruokalusikallinen per tunti.

Onneksi ruoka pysyi sisällä ja ilta yhdeksään mennessä oli kaikki ruoka syöty. Saatoin jo hieman huokaista helpotuksesta ja laskea hartiat korvista. Silti valvoin puoleen yöhön ihan varmuudeksi. Armas ei ollut enää moksiskaan. Yritti aina ulos mennessä mennä syömään oksennuksen jätteitä. Yritin siivota paikan mahdollisimman hyvin, mutta nurmesta on vaikea saada kaikki pois. Ainakin haju siinä oli ja pysyi. Kun hain koiran pois pihalta, sain surullisia katseita. Armas ei voinut ymmärtää miksi hän ei saanut syödä. Oli sen näköinen, että tulee kuolemaan nälkään. Se oli se pisto sydämeen, joka oli kamala kestää. Olin varma että tapahtunut oli minun vikani. Joko lämpö oli tehnyt tämän tai sitten en ollut huomannut vierasesinettä.

Aamuyöllä Armas sitten pyysi ulos. Huomasin, että suuntasi suoraan pöpelikköön kakalle. Kävin tarkistamassa kakan ja siltä löytyi noin 3,5 cm mittainen pala uimalelusta. Edellisenä päivänä oli pallo mennyt rikki ja olin huomannut, että Armas sitä repi. Hain pallon rippeet pois, mutta luultavasti kun Armas huomasi minun lähestyvän, niin hän päätti pelastaa yhden palasen nielaisemalla. Tämä vain arvailua, kun en sitä nähnyt.

Sitä kun olen tietoinen, että tuo pieni urpo nielee leluja, niin olen yrittänyt olla supertarkka. Sisällä olen piilottanut melkein kaikki lelut. Jäljellä on vain nielaisuturvalliset lelut. Ja uimassa olen ollut mielestäni myös tarkkakatseinen, mutta en osannut ennakoida, että 3 vuotta ehjänä pysynyt pallo olisi nyt hajoitettavissa.

Syyllisyys siis painaa. Ja samalla onnellisuus, että selvisimme näin helpolla. Nyt pitää suunnata ostamaan Armas-turvallinen uintilelu ja ottaa tästä opiksi. Huolimatta pomon huonosta huolenpidosta, niin onneksi Armas on nyt tuossa jaloissa hyvävointisena. Meidän jengin rakas urpo-Armas.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: