Lenkki, lenkki, köh!

Kisoja, ulkoilua ja rentoutumista. Just sellaista, mistä parhaat lomat on tehty. Pari uutta reittiä käytiin kokeilemassa. Kiivettiin ihan oikean vuoren päälle. Eikös se oikea vuori ole, jos paikan nimi sellainen on. Hauskaa kiipeämistä ja laskeutumista koko matka. Vielä joskus muistan sen, että jotain aamupalaa kannattaisi itse kunkin syödä ennen parin tunnin lenkille lähtöä. Metsässä liikkuessa on hassua, että kun tulee risteykseen, missä voi mennä lyhyempää reittiä tai pidempää reittiä, niin tulee aina pakottava tarve kävellä sitä pidempää. Joskus aikoinaan kävimme kävelemässä Poronpolun lenkin ja risteyksessä tuli todettua, että ”eihän se ole kuin vain 11 km lisää”. Lopulta siis matka oli sen 28 km ja kävelyn jälkeen oli edessä viiden yön työputki. Asfaltilla jo joku parin kilometrin matka tuntuu pitkältä, eikä siellä hirveän helposti lähde valitsemaan pidempää matkaa.

Maisemallisesti reitti oli hienoa, kun pääsi kokemaan montaa erilaista maastoa: hiekkaharjuja, soita, suppia, järviä, pitkospuita ja kaskialueita. Samaan aikaan kun Kalajoella paloi metsää tahtomattaan, niin itse ei voinut kuin ihailla sitä, kuinka nopeasti elämä voittaa tuollaisessa palaneessa metsän pätkässä.

Reissujen ainoa huono puoli on se järkyttävä määrä metsähitusia, mitä mukaan aina tahtomatta otetaan ja sisälle kulkeutuu. Aivan sama, että onko pyyhkeellä kuivattu koirat tai Dysonilla imuteltu kaikki näkyvät roskat, niin silti sisällä on joka kerta minimetsä ja minuhavupuuilmasto. Jos jengi toimisi jossain rikollisuuden harmaalla tai mustalla alueella, niin olisi satavarma salakuljetuskeino valmiina. Jos karvakikkaroihin saa piilotettua metsän, niin sinne saisi piilotettua mitä tahansa muutakin huumeista henkilöautoihin.

Kuitenkaan emme noin katalille teille lähde, joten kikkarat ovat turhia. Näin ollen karvat saivat kyytiä. Aloitin Oivasta, jottei hänen tarvitse jännittää leikkausvuoroa niin paljon. Osasikin olla aika rennosti, kun vain antoi sopivasti taukoja. Toki taukojen aikana Usko tuli työntämään kuonoaan väliin, että hänetkin pitää huomata. Toki Usko sentään odotti vuoroaan, kun taas Armas tunkeutui kesken ajelun vapaaehtoiseksi ajettavaksi. Lopulta kuitenkin kaikki olivat taas edustuskunnossa. Armaksen karva oli todella tukossa, siellä oli varmasti vauvakarvaa höystettynä uimisen tuomilla takuilla. Tuntui kuin hammasharjalla olisi yrittänyt kyntää perunapeltoa. Ehkä tuosta syystä Armas oli kaikkein onnellisin lopputuloksesta.

Pojat pääsivät pitkästä aikaa tapaamaan vaaripappaa. Mummikin jaksoi kävellä terassille porukoihin. Siinä, kun Usko ja Oiva keskittyivät sivistyneeseen keskusteluun ja juustoviipaleiden kerjäämiseen, pisti Armas pihalla pystyyn nykyaikaisen neliottelun huumaantuneelle yleisölle. Neliotteluun kuului: pikaspurtit pihan ympäri, estejuoksu kukkapuskien ylitse, seiväshyppy (eli seipään kanssa juoksu ja hyppely. Armas Duplantis selkeästi huumaantui tuosta kaimastaan kun seiväsjuoksu oli viikon juttu) ja viimeisenä taidelajina oli rytminen voimistelu kastelukannun sadettimen kanssa.

Vanhukset saivat ainakin vauhtia päiväänsä, jos ei muuta. Ja pojat juustoviipaleita. Huvittavaa oli seurata, kuinka vaaripappa yritti saada koirat ulos, kun hän kävi hakemassa kahvia. Kuitenkin nämä vekkulit tiesivät, että jos taikakaapin eteen juoksee istumaan, niin namipalkka on taattu. Kuulemma koirat olivat sen verran ovelia ja tottelemattomia, että namit oli vain pakko antaa.

Toisena pitkänä ja uutena reittinä kävimme yhdessä karvattomien enon ja tädin sekä karvallisen serkkutytön kanssa kiertämässä vajaan kymmenen kilometrin lenkin. Oiva keskittyi karvallisen serkkutytön liehittelyyn, Armas kulki nätisti mukana pomppubensalla tankattuna ja Usko toimi ryhmänjohtajana. Reitti oli mukava. Pojatkin nauttivat, kun oli vähän vaihtelua seuraan.

Mukava viikko päättyi sitten vähän inhottavasti, kun Oiva alkoi lauantai-iltana yskimään. Yö meni puoliksi valvoessa, kun olo oli selkeästi huono. Onneksi lopulta tajusin viedä Oivan ulos. Sateen jälkeen ilma oli kostea, joten se varmasti helpotti yskäntarpeeseen. Oiva ei ole eläessään ollut kipeä, niin tuntuu vielä enemmän kurjalta, että toisella on tuollainen haitta. Onneksi kuitenkin yleisvointi on oikein hyvä ja parantavat rapsutukset auttavat. Nyt vain sitten vietetään rauhallista aikaa ja sormet ja tassut ristissä että Oiva paranee tuosta nopeasti ja että kukaan muu ei sairastu. Kop, kop.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggaajaa tykkää tästä: